Kremylos, muuan maamies, on kokemuksesta oppinut epäilemään, tokkohan todellakin rehellisyys maan perinee, ja kysyy Apollolta neuvoa, mitä aatteita hänen tulee istuttaa ainoaan poikaansa. Oraakeli neuvoo häntä puhuttelemaan ensimmäistä jonka tapaa, ja täksi sattuu muudan sokea. Orjansa Karionin avulla saa hän tietoonsa, että muukalainen on Plutos, rikkauden jumala, jonka on onnistunut hiipiä ulos saiturin talosta. He keskustelevat rahan mahdista ja siitä huomattavasta seikasta, että, vaikka kaikkeen muuhun pian kyllästytään, ei kukaan koskaan katso saaneensa rahoja tarpeeksi. Jumala seuraa varsin vastenmielisesti seuralaisiaan, koska ihmisten tapa häntä kohdella ei milloinkaan ole häntä miellyttänyt; sillä saituri kaivaa maahan ja salaa hänet, ja tuhlari menettää tavaransa ja viskaa hänet kadulle. Kuitenkin seuraa hän Kremyloa kotiin, ja Karion kutsuu kaikki herransa tuttavat vierasta vastaanottamaan. Kuori, jossa laulajina ovat nämä tuttavat, on hyvin mielissään saadessansa tervehtiä jumalaa. Mutta yksi heistä, Blepsidemos, syyttää isännän saaneen tämän niin äkkiä tulleen rikkauden pyhäin ryöstöllä, vaan ilmoittaa samalla että jos Kremylos antaa hänelle osan omaisuudestaan, niin hän, Blepsidemos, on luopuva syytöksestään. Kremylos on juuri selittämäisillään, miten jumala itsestään oli sinne tullut, kun ruma naishenkilö, Köyhyys, esiintyy ja valittaa tulleensa karkoitetuksi kaupungista, vaikka kuitenkin hän suo kaiken todellisen siunauksen. Kuori on hyvin harras asiaan, ja eukko väittää kaikkien pyrintöjen seisahtuvan, jos ihmiset olisivat rikkaat. Rikkaus tekee ihmiset luuvaloisiksi, ahdasrintaisiksi ja suurivatsaisiksi; mutta köyhyydessä he tulevat vahvoiksi ja sitkeiksi, vyötäisiltä hoikiksi kuin ampiaiset, ollen aina valmiit pistämään vihollisiaan. Katsottakoon vain kansan johtajia: heti kun saavat valtion varat käsiinsä, rupeevat he pettureiksi. Kuitenkin karkoitetaan Köyhyys tiehensä, ja Karion vie Pluton Asklepion temppeliin rukoilemaan että saisi näkönsä jälleen. Seuraavana aamuna kertoo Karion Kremylon vaimolle jumalan käyneen sairaiden luona ja parantaneen Pluton, vaan tehneen erään toisen sokean entistään vielä sokeammaksi. Muuten oli hän nähnyt, miten papit, kun lamput sammutettiin, hiipivät syömään leipä- ja hedelmäuhreja, joita sairaat olivat jumalalle tuoneet. Tämä tapa oli hänen mielestään ollut niin hurskas, että hän oli seurannut heidän esimerkkiään. — Plutos palaa Kremylon taloon aikoen ystävistään valita itselleen ne, jotka todella ansaitsevat vastedeskin hänen ystäviänsä olla; ja naapurit rientävät onnea toivottamaan, mutta heidät käskee pois Kremylos, joka yksin tahtoo pitää vieraan omanaan. — Seuraavassa näytöksessä kuvaa Karion kuorille, kuinka suurta siunausta rikkaudesta on. Rikkaat voivat elää loistavasti ketään peijaamatta, he saattavat kultarahoilla ruveta rahapeliinkin. Samassa tulee syyttäjä vakoilemaan; hän pakenee vaikerrellen saatuaan kelpo potkut saattajaisiksi. Vanha nainen, joka on menettänyt rahansa ja samalla rakastajansakin, rukoilee turhaan apua Kremylolta; ja kun nyt Hermes tulee Olymposta käskyllä, että koko perhe on vietävä ulos ja kaikki sen jäsenet rikollisina rangaistavat, vastaa orja näsäkkäästi, että hän ja hänen herransa eivät ole Zeyn vallan alaisia. Hermes väittää, että ihmiset, Pluton saatua takaisin näkönsä, eivät enään uhraa jumalille, ja hän puolittain lausuu haluavansa ruveta Kremylon palvelukseen. Eikö mitä, sopiiko jumalan karata virastaan ja ruveta ihmisten palvelukseen? sanoo Karion ja ehdottelee naurettavan keskustelun kestäessä kaikellaisia palvelustoimia, joita olisi tarjona. — Nyt tulee myöskin Zeyn pappi paikalle ja valittaa, ettei kukaan enään uhraa temppelille nappikuluakaan; nyt, kun kaikki ovat rikkaita, saa hän nähdä nälkää. Häntä lohduttaakseen kertoo Kremylos itsellään olevan Plutos vieraana ja aikovansa tämän asettaa yhteisen aarteiston suojelijaksi ja sanoo papin, jos tämä tahtoo luopua Zeyn palveluksesta, saavan ruveta uuden jumalan palvelijaksi. Pappi on siihen heti valmis; tuota pikaa pannaan juhlakulkue toimeen, ja kuori yhtyy siihen viettääkseen juhlaa Rikkauden palveluksen syntymisen johdosta.

Tukydides.

Kuoli v. 401 e.Kr.

Tukydides oli Trakiasta kotoisin ja hänen luullaan syntyneen v. 471 e.Kr. Hän kertoo itse saaneensa periä pienen omaisuuden, ja hänen sanotaan harjoitelleen kaunopuheliaisuutta Antifonin johdolla. Mutta klassillisen kirjailija-arvonsa on hän saanut totuutta rakastavana ja luotettavana historioitsijana, ja hänen teoksilleen antaa vieläkin suuremman etevyyden se seikka, että hän itse on ottanut osaa tapauksiin, joita hän kuvaa — suureen taisteluun Spartan ja Athenan välillä.

Hän alkaa lyhyesti esittämällä Kreikan aikaisinta historiaa ja pitää Troijan piiritystä historiallisena tapauksena, jolle runoilijat kuitenkin ovat antaneet liian suuren merkityksen. Vanhempienkin tarujen sanoo hän perustuvan todellisiin tapauksiin, vaan jättää mainitsematta niissä tavattavat liioitellut ja luonnottomat yksityiskohdat. Hänen oma kuvauksensa alkaa Kreikkalaisten palauksella Troijasta, jota seurasi Dorialainen vaellus Peloponnesoon ja Athenalaisten uudisasuntojen perustaminen Arkipelagiin. Sitten tulee laivastojen rakentaminen, rikkauden pikainen kasvaminen ja sortovaltiuden synty, kunnes Sparta ryhtyi vapautta puolustamaan ja kukisti tyrannit heikommista valtioista. Sen jälkeen alkaa suuri Persialainen sota, jonka Herodotos oli kertonut. Siitä Tukydides huomauttaa ainoastaan, että se oli syynä kateuteen Lakedaimonilaisten ja Athenalaisten välillä, joista edelliset olivat mahtavia maalla ja jälkimmäiset merellä.

Persialaisten tappion jälkeen koettivat Spartalaiset kieltää Athenalaisia uudelleen rakentamasta muurejaan; mutta Temistokles osasi kaikellaisilla tekosyillä viivyttää lähettiläitä lähtemästä, siksi kuin vallit olivat uudelleen rakennetut. Nyt yhdistivät useat pikkuvaltioista laivansa Athenalaisten laivastoon ja sitoutuivat antamaan varoja laivaston ylläpitämiseen Kreikan puolustusta varten, joten Athenan vähitellen onnistui saattaa nämät ylivaltansa alaisiksi.

Äkkiä kasvoi Athenan rikkaus ja voima. Sen etevin kansalainen, Perikles, oli, kuten Tukydides kertoo, kohottanut sen aineellisen mahtavuuden niin suureksi, että "jos muukalainen kaukaisessa tulevaisuudessa näkisi sen rauniot, luulisi hän sen vallan olleen toista vertaa suuremman, kuin mitä se todella oli". Korintos, joka ennen oli ollut Kreikan etevin merivaltio, kadehti tätä Athenan kukoistusta. Sen uudisasukkaat Korkyrassa olivat niskoitelleet ja pyytäneet apua Athenalta, joka sinne lähettikin laivaston. Sama laivasto oli myöskin piirittänyt Potidaiaa, erästä toista Korintolaista uudisasuntoa, sanoen syyksi että siellä aiottiin tehdä kapinaa. Potidaia pyysi Spartalta apua, ja siellä pidettiin yleinen kokous. Tukydides kertoo tarkoin ne puheet, joita täällä pitivät eri valtioiden edustajat. Edustajien poistuttua neuvottelivat Lakedaimonilaiset, ja suuri enemmistö äänesti sotaa. Delfon oraakelilta kysyttiin neuvoa, ja siltä saatiin vastaus, että jos he panisivat liikkeelle kaiken voimansa, saisivat he sodassa voiton. Nyt kutsuttiin liittolaiset apuun ja varustukset alettiin viipymättä.

Vuosi kului kuitenkin ennenkuin vihollisuus puhkesi ilmi tuleen. Lakedaimonilaiset olisivat suostuneet rauhalliseen sopimukseen ja esittivät rauhanehtonsa; mutta pitkän neuvottelun jälkeen Athenan yleisessä kansankokouksessa pääsi voitolle mahdikas Perikles kaunopuheliaisuutensa kautta, ja sota alkoi menestymättömällä yrityksellä luovuttaa pois Plataia Athenan suojelusvallan alta. Molemmat puolueet liittolaisineen varustautuivat nyt yleiseen taisteluun, ja Peloponnesolaiset tuumasivat pyytää Persian kuninkaalta apua. Kansallistunne kehoitti pikkuvaltioita Athenalaisia vastaan. Airut lähetettiin Athenaan vielä viimeisen kerran rauhaa tarpomaan, mutta sanansaattaja lähetettiin sieltä takaisin saamatta asiaansa puhuakaan. Kulkiessaan rajan yli lausui tämä Homeron kovaenteiset sanat: "Tämä päivä on Kreikkalaisille oleva alkuna pitkiin kärsimyksiin."

Athenalaisilla oli ainoastaan 32,000 miestä maaväkeä, ja heidän laivastossaan oli 300 soutulaivaa ja joka laivalla 300 miestä. Maaväestö pakeni Athenan muurien turviin ja lähetti karjansa Euboiaan ja muille läheisille saarille. Spartan kuningas johti sotajoukkonsa Athenan alueelle ja hävitti kasvavat laihot, vaan vältti taisteluun ryhtymistä. Athenalaiset puolestaan lähettivät laivaston nousemaan maalle Meltone'n luona Lakoniassa; mutta Brasidas, eräs Lakedaimonilaisten päälliköistä, karkoitti päälleryntääjät takaisin, tunkeutuen ainoastaan 100 miehen suuruisella joukolla vihollis-sotajoukon läpi. Kuitenkin miehitettiin Aiginan saari ja Megara hävitettiin. Vuoden sotaretkien loputtua, panivat Athenalaiset toimeen kaatuneiden julkisen hautauksen, joidenka luut he olivat koonneet telttaan. Heimottain vietiin vainajat juhlasaatoksessa hautauspaikalle; tyhjää paaria kannettiin kuolleiden asemesta. Hautauspuheen piti Perikles, jonka sanat Tukydides tarkalleen kertoo. Loppuponsi oli siinä seuraava: "He uhrasivat henkensä yhteisen hyvän puolesta ja saavuttivat katoomattoman maineen ja mitä loistavimman hautapatsaan. Minä en sillä niin paljo tarkoita sitä hautaa, jossa he lepäävät, kuin sitä, jossa heidän maineensa säilyy haihtumattomana, milloin vain teot ja sanat niitä mieleen muistuttavat. Sillä koko maan piiri on jalojen miesten hautapatsas. Heidän mainettaan ei julista ainoastaan muistokiviin piirretyt kirjoitukset heidän kotimaassaan, vaan muuallakin maailmassa elää heidän muistonsa kaikkien kesken, ei ainoastaan taiteilijain teoksissa, vaan myös sydämissäkin".

Peloponnesolaiset ryöstivät taas Attikaa, vaan tällä kertaa karkoitti heidät kuitenkin pois sanoma, että Athenassa oli syntynyt rutto; sen luultiin siellä saaneen alkunsa kaivojen myrkytyksestä. Tätä ruttoa arvellaan ankaraksi maahiskuumeeksi, joka kauppalaivassa oli Aitiopiasta tullut Piraioon. Tukydides kertoo itsekin sairastaneensa sitä ja tarkastaneensa sen vaikutusta muihin. Hän kuvaa myöskin hyvin tarkalleen taudin merkit ja luonteen. Monet pelosta menehtyivät, toisiin, jotka olivat sairaita hoitaneet, tarttui tauti. Useat perheet kuolivat sukupuuttoon, sentähden ettei löytynyt ketään, joka olisi heitä hoitanut, ja toiset riutuivat niin, ettei heillä edes ollut voimia pitämään huolta kuolleittensa hautaamisesta. Urheimmat ja alttiimmat olivat ne, jotka jo olivat parantuneet; sillä tähän tautiin ei kukaan sairastunut toistamiseen. Ruton kauheaa turmiollisuutta suurensi vielä se suuri kansan paljous, minkä sota oli kaupunkiin koonnut. Kuolonkamppauksessaan viehkuroivat sairaat kaduilla tai tunkeutuivat kaivojen luo sammuttaaksensa polttavaa janoaan. Hautajuhlallisuudet, joita Kreikkalaiset muutoin pitivät niin tärkeinä, laiminlyötiin ja ruumiit heitettiin läjittäin likimmäiselle roviolle. Henkiin jääneet etsivät huumaavia nautintoja; elo kestää, arvelivat he, kuitenkin päivän vain, ja sentähden tulee nauttia, jumalia pelkäämättä tai ihmisistä huolimatta. Merelläkään ei oltu rutolta turvissa. Sotajoukosta, joka lähetettiin Potidaiaa vastaan, menehtyi kuukauden kuluessa neljäs osa.