Toisessa kirjassa huomauttaa Cicero, että tavallisesti erehdytään suuresti edellytettäissä oman edun kärsivän siitä, että ollaan rehellisiä teoissa ja toimissa. Asian laita on aivan päin vastoin: tarkoitusten perille päästään ainoastaan rehellisyyden ja vilpittömyyden kautta, mutta ei suinkaan ilkeyden ja petollisuuden. — Toinen tärkeä kysymys on, miten ihmisten ystävyys ja luottamus ovat saavutettavat; sillä ei mikään voima voi vastustaa yleisen vihan virtaa, ja jos vapaus joskus on ollut kytkettynä, puree se syvemmin jälleen irti päästyään, kuin jos olisi aina ollut vapaana. Lyhyin tie miehen päästä todelliseen vaikutusvaltaan on se, että hän on, minä tahtoisi että muut häntä pitäisivät. — Ken tahtoo pysyä kansan suosiossa, älköön riistäkö siltä isiltä perittyjä oikeuksia, älköön rasittako sitä epätasaisesti jaetuilla veroilla, älköön hävittäkö velkakirjoja ja ottako maata toiselta antaaksen sen toiselle. Samalla kuin miehen siten on huolta pitäminen yhteiskunnan ruumiin parhaasta, ei hänen kuitenkaan sovi unohtaa omaansa; mutta tässä suhteessa kehoittaa Cicero poikaansa seuraamaan Xenofonin talouden hoito-oppia, samoin kuin hän raha-asioissa neuvoo häntä pörssiherrojen luo, jotka saattavat opettaa hänelle näitä asioita paremmin kuin mikään filosofi.
Viimeinen kirja alkaa Kato vanhemman lausunnolla: "En ole koskaan vähemmin toimeton kuin ollessani toimetonna, enkä koskaan vähemmin yksinäni kuin ollessani yksinäni". Cicero on yhtä mieltä hänen kanssaan yksinäisen, syrjäisen elämän eduista, mutta selvästi huomaa hänen sydämensä riippuvan kiinni julkisessa elämässä. Hän tarkastaa tässä kysymystä, kummanko tulee väistää, kunnian vai edun, jos molemmat joutuvat ristiriitaan, ja tulee siihen loppupäätökseen, ettei valan pitäminen ole kellekään turmioksi, sillä ei voi löytyä suurempaa turmiota, kuin väkivallan tekeminen omalle tunnolle.
Kolmesta teoksesta, jotka Cicero on kirjoittanut valtiollisista asioista, on vielä osia tallella, nimittäin yksi puheenvaihtelu Hallituksesta ja kaksi Lakitutkimusta. Kaikki hänen historialliset teoksensa sitä vastoin ovat hävinneet.
Mitä Ciceron uskonnollisiin käsitteisin tulee, on meidän muistaminen, että vanha monijumaloiminen oli sukupuuttoon kuolemaisillaan ja että ei ollut mitään muuta sen sijaan pantavaa, kuin filosofillisia mietteitä. Kirjoitelmassa Jumalten olemuksesta tarkastaa hän kaikkia vallitsevia uskonkäsitteitä, mutta ei mainitse mitään omasta kannastaan. Väittelijöinä on tässä, samoin kuin muissakin puheenvaihteluissa, eri koulujen edustajia. Eräs puhuja julistaa kaikkien entisten filosofien mietinnöissään ilmeisesti erehtyneen, ja väittää kansan jumaluusoppia pelkäksi satukokoelmaksi. Ainoastaan epikurolaiset ovat oikeassa, lausuessaan, että ihmiskunnan yleinen usko osoittaa jumalia löytyvän, vaikka me emme mitään tiedä niiden ominaisuuksista. Muudan toinen väittää maailmakokonaisuutta jumaluudeksi, tai jumaluudeksi maailmakaikkisuuden sieluna olevaa henkeä. Kolmannen mielestä on varsin kummallista, että löytyy pahuutta maailmassa, jota sanotaan hyväätekeväisen voiman luomaksi ja johtamaksi. Keskustelu loppuu ilman että tullaan mihinkään ratkaisuun; mutta omana mielipiteenään esittää Cicero, että stoialaisten syyt ovat todenmukaisimmat. Mutta, sanoo hän, kaikkien totuuksien yhteydessä on muutamia vääriä käsitteitä, jotka ovat niin lähellä totuutta, että meidän arvostuksemme on vaikea löytää mitään varmaa tuntomerkkiä, josta ne voitaisiin eroittaa. Cicero ehkä ilmaisee oman epäilyksensä seuraavassa tarinassa, jonka hän panee erään epikurolaisen huulille.
— Jos te kysytte minulta, mitä jumaluus on eli sen olemus ja ominaisuus, niin seuraan Simonideen esimerkkiä, joka, yksinvaltias Hieron tehtyä hänelle saman kysymyksen, pyysi päivän ajatusaikaa. Kun kuningas seuraavana päivänä vaati vastausta, pyysi Simonides vielä kaksi päivää. Ja kun hän siten lakkaamatta vaati kahdistettua ajatusaikaa antamatta mitään vastausta, ja Hiero oudoksuen kysyi syytä siihen, vastasi Simonides: "Sentähden että, mitä kauemmin ajattelen asiaa, sitä hämärämmältä se minusta näyttää."
Toisessa teoksessa Ennustamisesta esittää hän syitä, joista toiset puolustavat, toiset vastustavat Romalaisten uskoa enteisin, ennusmerkkeihin ja uniin, ja tulee siihen loppupäätökseen, että "järki kaikin tavoin on sitä vastaan, mutta usko sen puolesta."
Irtonaisessa kappaleessa — Scipion uni — sanoo hän: "Kaikilla, jotka ovat suojelleet, hyödyttäneet ja vieneet eteenpäin isänmaataan, on varma ja määrätty paikka taivaassa, jossa he onnellisina tulevat elämään ikuista elämää. Mutta niiden sielut, jotka ovat antautuneet lihallisiin nautintoihin ja tekeytyneet näiden orjiksi — jotka nautintoja tavoittavien himojensa kiihoituksesta ovat rikkoneet jumalten ja ihmisten lakeja vastaan, — ovat ruumiista erottuaan alituisesti liitävät maailman ympärillä, eivätkä pääse näihin (rauhan) asuntoihin ennen kuin monien vuosien harhailun jälkeen."
Sallustius.
Kuoli v. 35 e.Kr.
Krispus Sallustius oli syntynyt Sabinilaisella Amiternumin alueella ja tuli aikaisin Romaan, jossa harjoitti opintoja ja muuten antautui nauttimaan kaikkea, mitä pääkaupungin elämä tarjosi. Samaten kuin kaikki muutkin hyvälahjaiset Romalaiset etsi hän mainetta valtiollisella alalla ja pääsi ensin kvestoriksi ja sitte tribuniksi. Hän yhtyi Caesarin puolueesen ja ajettiin sentähden pois senaatista, jonka tähden hän oitis lähti Caesarin luo, ja tämä antoi hänelle päällikön viran sodassa Pompejoa vastaan ja asetti hänet sitten prokonsuliksi, jossa sai mellastaa mielensä mukaan ja hyötyi suuresti. Syytettynä kiskomisista vapautettiin Sallustius Caesarin välityksestä. Vetäydyttyään pois virkatoimistaan, rakensi hän itselleen mukavan asunnon Romaan Kvirinuskukkulalle, nai Ciceron eroitetun puolison Terentian ja harjoitti sitten kuolemaansa saakka kirjallisia toimia.