Huolimatta monista varokeinoista, ilmestyi Katilina senaattiin, kun Cicero häntä vastaan piti mainion puheensa. Katilina koetti vastata, mutta kaikki läsnäolijat vaiensivat hänet huudoilla, että hän oli vihollinen ja kavaltaja. Hän uhkasi silloin sammuttaa ympärilleen sytytetyn tulen saattamalla kaikki perikatoon, ja matkusti heti Manlion leiriin, antaen Romaan jääneille tovereilleen tehtäväksi yleisen verilöylyn toimeenpanemisen ja kaupungin tuleen sytyttämisen, hänen itsensä johtaessa sotajoukon ryntäystä Romaan. Senaatille lähetti Manlius sen selityksen, että hän ja hänen, seuralaisensa olivat tarttuneet aseisin ainoastaan päästäkseen rauhaan koronkiskurien ja preetorien nylkemisistä. Katilina taas selitti kirjeessä väärän ja huonon kohtelun pakoittaneen hänet tuohon turmiokkaasen tekoon: sitä ansaitsemattomille miehille oli hän nähnyt suotavan kyllin kyllä kunnian osoituksia, mutta itse oli hän perättömien epäluulojen tähden ajettu maanpakoon. Hän kuljeskeli nyt kunniavartijaston saattamana, kuni olisi ollut korkea hallitusmies. Senaatti vaati Antoniota, toista konsuleista, kiireesti nostojoukoilla marssimaan häntä vastaan, kun sitä vastoin toinen konsuli, Cicero, jäisi kotiin kaupunkia suojelemaan.

Sallustius huomauttaa tässä, että kaikki kansat auringon noususta sen laskuun saakka olivat Roman vallan alla. Rauha ja ylellisyys vallitsivat, mutta kuitenkin oli tyytymättömyys ikäänkuin ruttosaasta levinnyt kaikkien mieliin. Alemmat kansanluokat kadeksuivat ylempiä eivätkä näyttäneet olevan milläänkään, vaikka yhteiskuntaa kumoovat vaarat; niin lukuisina uhkasivat Romaa; sillä köyhällä ei ole mitään menetettävää. Sallustius mainitsee monta syytä tähän tilaan, muiden muassa kansanvallan sortumisen ja harvainvallan kasvavan vaikutuksen, lisäten kuitenkin, että tasavalta olisi joutunut perikadon partaalle, jos Katilinan vehkeet olisivat onnistuneet.

Lentulus, eräs Katilinan liittolaisia, koetti saada apua Allobrogeilta, Gallialaiselta kansanheimolta, joka oli laittanut lähettiläitä Romaan; mutta lähettiläät ilmaisivat ne tarjoukset, joita heille oli tehty, ja kapinat, joita Katilina yllyttämällä oli saanut aikaan sekä itäisessä että läntisessä Galliassa, herättivät enemmän levottomuutta kuin kauhua. Romassa ryhdyttiin kuitenkin laajoihin tuumiin yleisen kapinan toimeenpanemiseksi, niin pian kuin salaliittolaisten sotajoukko lähenisi. Mutta Cicero sai aikaan, että etevimmät salaliittolaisista vangittiin ja vietiin senaatin eteen; sinne oli todistuksia heitä vastaan jo edeltäpäin koottu, joten syytetyt oitis pantiin vankeuteen. Nyt seurasi neuvottelu kavaltajien rankaisemisesta. Kajus Caesar vastusti liian suurta ankaruutta ja ehdotti, että päätettäisiin heidän tehneen itsensä syyllisiksi ainoastaan omaisuutensa menettämiseen ja että heitä pidettäisiin vankina jossakin kaukaisessa Roman valtioon kuuluvassa kaupungissa. Mutta Markus Kato sitä vastoin esitti, ettei jumalten suojelusta saada lupauksilla ja pelkurimaisilla rukouksilla, vaan varovaisuuden ja viisauden varokeinojen kautta; sentähden neuvoi hän, että syytettyjä kohdeltaisiin kuin kuolemaa ansaitsevia rikoksentekijöitä. Hänen mielipiteensä hyväksyivät useimmat, ja tuomio tehtiin sen mukaan. Sallustius lausuu tässä omana mielipiteenään, että muutamien harvojen kansalaisten avut olivat syynä Romalaisten moniin mainehikkaisin urotekoihin, ja ylistää molempia senaattoreja, esittäen heidän puheensakin. Me saamme sitten tietää, että Ciceron käskystä viisi liittoutuneista surmattiin samassa vankilassa, jossa Jugurtha oli päivänsä päättänyt.

Sillä aikaa oli Katilina koonnut kaksi legionia, voimatta kuitenkaan hankkia mukavia aseita enemmälle kuin neljännelle osalle, jonka tähden hän Antonion lähestyessä vältti taistelua, siksi kuin oli saanut kuulla, mitä hänen puoluelaisensa olivat toimittaneet Romassa. Kun sanoma tuli heidän vangitsemisestaan ja surmastaan, lähtivät monet tiehensä Katilinan leiristä, ja jälellä olevien kanssa kiiruhti hän rientomarsseilla Pistoriaa kohden, toivoen pääsevänsä pakenemaan Galliaan. Mutta sinne-pääsö suljettiin häneltä; hänelle tulivat vastaan konsulien joukot, ja hän päätti sentähden koettaa sotaonneaan tappelunsa. Pidettyään kiihoittavan puheen joukolleen antoi hän tämän asettua kentälle vastapäätä vihollis-sotajoukkoa, jota johtaja muistutti, että tässä tuli taistella isänmaan, lasten, temppelien ja kodin puolesta. Merkki annettiin ja nyt alkoi taistelu, jossa molemmin puolin tapeltiin mitä suurimmalla vimmalla. Katilina täytti yht'aikaa velvollisuutensa sotilaana ja taitavana päällikkönä, ja huomattuaan omiensa joutuneen tappiolle syöksyi tulisimpaan tappeluun ja kaatui taistellen viimeiseen hengenvetoonsa. Sallustius lisää kaikkien salaliittolaisten kuolleen haavoitettuina etupuolelta ruumistaan, ja että urhoollisimmat Roman sotajoukossa joko kaatuivat tahi lähtivät taistelukentältä pahasti haavoitettuina. Patsas Florensin läheisyydessä osoittaa vielä, missä tämä taistelu lähes kaksituhatta vuotta sitten tapahtui.

Sallustion Roman historia käsittää kolmentoista vuoden ajan Sullan kuolemasta lukien Mithridateen sodan alkuun. Irtonaisia kappaleita, jotka tästä historiasta löytyvät jälellä kieliopin tekijöiden ja muiden kirjailijain teoksissa, on neljä puhetta, kaksi kirjettä yleisistä asioista ja muutamia lyhyitä katkelmia.

Sallustion arvellaan muodostaneen kirjoitustapansa Tukydideen mukaan, ja Kvintilianus sanoo siitä, että sivistyneiden korvien kuulla ei voi löytyä mitään täydellisempää. On tehty huomautuksia niitä siveellisiä mietteitä vastaan, joita hän on pistänyt väliin kertomuksiinsa, ja arveltu niiden häiritsevän historiallisen kuvauksen tasaista kulkua; mutta se ei ole luettava Sallustiolle kovin suureksi viaksi, koska hänen tarkoituksenaan varmaankin oli "Jugurthassa" paljastaa ylimyspuolueen yleistä ja yksityistä siveettömyyttä, ja "Katilinassa" osoittaa seuraukset ylimysten paheista.

Virgilius.

Kuoli vuonna 19 e.Kr.

Virgilius — eli täydeltä nimeltään Publius Virgilius (myöskin Vergilius) Maro — on meidän päiviimme saakka saanut pitää kunnian olla vanhan Roman yleisimmin arvostettu runoilija. Jo muutamia vuosikymmeniä hänen kuolemansa jälkeen olivat hänen runoelmansa nousseet sellaiseen maineesen, että niitä käytettiin kouluissa lukukirjoina, ja tietäväthän kaikki kumminkin yhden niistä, Aeneidin, vielä tänä päivänäkin olevan opetuskirjana koko sivistyneessä maailmassa. Keskiajalla, jolloin Kreikan kirjallisuus oli melkein unhotuksissa, luettiin kuitenkin Virgiliota hyvin uutteraan, ja se oli kaikille hyvin mieluinen kirja. Hänen teoksensa olivat ilmestyneet painosta 40 kertaa ennen kuin Homeron teoksia ruvettiin painamaankaan. Eräitten Virgilion runoissa tavattavien salaperäisten kohtain tähden muuttui hän keskiajan kansanluulossa loihtijaksi, josta taru tiesi kertoa monta kummallista seikkaa.

Virgilius eli Auguston hallitessa ja romalaisen kirjallisuuden kultaisella aikakaudella. Hän oli syntynyt Mantuan läheisyydessä ja sai, vaikka oli vain vähäarvoisen tiilitehtailijan poika, huolellisen kasvatuksen, joka täydentyi Romassa, missä hän tutkiskeli viisaustiedettä, luonnontiedettä ja lääketiedettä. Perintötilansa menetti hän sisällisen sodan kautta, kun Augustus voittonsa jälkeen jakeli maapalkintoja vanhoille sotilailleen, mutta sai sittemmin korvausta keisarilta, kun tämä Maecenaan kautta oli tullut tuntemaan ja arvossa pitämään lahjakasta, rakastettavaa runoilijaa ja rauhaisaa, aivan vaaratonta kansalaista. Sen jälkeen eli Virgilius suloisessa levossa milloin maatilallaan Roman läheisyydessä, milloin Neapelissa. Ollen aina heikko terveydeltään, sairastui Virgilius paluumatkalla lyhyemmän Athenassa käynnin jälkeen ja kuoli Brundusiumissa (nykyisessä Brindisissä) lähes 51 vuoden vanhana.