Virgilius esiintyi ensin kymmenellä paimenrunolla, Bucolica, joita myös kutsuttiin "Eklogeiksi", ja jotka ovat idyllisiä kuvauksia paimenelämästä Teokriton mallin mukaan, mutta paljon "hienonnettuja", melkeinpä hovipukuun. Näistä runoista on järjestykseltään neljäs, kirjoitettu 40 vuotta ennen Kristuksen syntymää ja omistettu "Polliolle", erittäin huomiota ansaitseva sentähden, että sen sittemmin katolisena keskiaikana arveltiin sisältävän ennustuksen — Messiaasta. Todellakin puhutaan siinä pojasta, joka siihen aikaan syntyi konsuli Polliolle, ja runoilija ylistää laulussaan lapsen onnellista tulevaisuutta dityrambisesti ylevin, leijailevin sanoin, joista varsin helposti saattaa niille sellaisen valeselityksen antaa. Näin lausuu hän:
"Taas pian uudestaan jono vuossatain alkavi suuri. Nään tulevan Saturnon ajan taas ja Astraean [Oikeuden jumalatar], uuden myös sukuheimonkin. Olympost' alas tulleen. Kaino Lucina [Valotar], sä suosiohos ota syntyvä poika tuo, jota väistyvi Raudan aika ja kasvavi uusi, maaliman piirin täyttävä kultainen suku… Pois kuluv' on rikostemme jok'ainoa pieninkin jälki hallitessas, sekä poistuva maaliman kauhu ja pelko. Hän jumalten elohon on pääsevä. Ympärillänsä vain urohot, jumalat näkev' on, mihin niin sekoittuin hän rauhaisaa isien saa kunniass' hallita mailmaa.
Tervehdykseks maa suo halvat antimens' sulle… Maidon itsestään kotihin nisin paisuvin vuohi kantavi, eikäpä laumatkaan jalopeuroa pelkää. Kukkia joukoittain sun kasvavi kehtosi kauneiks, käärmeet kuolevi, myrkkyiset häviää tuhoruohot, höysteit' Assyrian kaikk' antavi maat sadon runsaan."
Runoilijan lähin teos Georgica, opetusruno maanviljelyksestä, muistuttaa myöskin kreikkalaisia malleja, erittäinkin Hesiodon teosta "Työ ja päivät", mutta se on samalla kertaa syntynyt reippaista ja vapaista itsenäisistä havainnoista, jotka sille antavat viehättävän alkuperäisyyden. Runoelma, joka alkaa rukoilemalla keisaria, että hän antaisi runollista henkeä, jakaantuu kolmeen kirjaan, joista ensimmäinen puhuu maanviljelyksestä, toinen puunistutuksesta, kolmas karjanhoidosta ja neljäs mehiläisten sikiöistä. Maanviljelijää neuvotaan kylvämään aikaisin, kyntämään syvään ja kyntämään kedot neljään kertaan. Hanhet, kurjet, pikkulinnut ja hiiret tulee hänen karkoittaa pois pellosta ja hävittää rikkaruohot. Mainitaan etuisia ja huonoja päiviä töitä varten ja häntä opetetaan ennustamaan ilmaa ilma-merkeistä ja eläinten käyttäytymisestä. — Toinen kirja opettaa omena-, puuperuna- ja öljypuiden istuttamista ja varsinkin viinitarhan hoitoa. Viinijumalan apua rukoillaan, ja runoelmassa tavataan paikka paikoin oivallisia mietelmiä Italian erinomaisesta ilmanalasta ja hyvistä tuotteista sekä sen poikien urhoudesta. — Kolmas kirja puhuu karjasta ja hevosista. Hyvällä lehmällä pitää olla synkkä katse, ruma pää, voimakas niska, pitkälle alas riippuva kaulamallo, pitkäkkäät kyljet, hieno pää, kapea vatsa, pyöreä selkä ja rikasjänteinen rinta. Parhaat ovat kastanjan ruskeat ja harmaat; huonoimmat valkeat ja vaalean harmaat. — Neljäs ja viimeinen kirja, joka on omistettu Maecenaalle, puhuu pelkästään mehiläisistä, joiden hunaja ennen sokeriruovon löytöä oli tärkeämpi, kuin mitä se sittemmin on ollut. Siihenkin osoittaa Virgilius olevansa hyvin perehtynyt ja mieltynyt, vaikka hän monissa kohdin on aivan harhateillä, niinkuin esim. pitäessään mehiläisten noukkivan poikasia itselleen lehdistä ja kukista ja hunajan sateena putoovan alas taivaasta.
Virgilion viimeinen ja suurin teos on sankarirunoelma Aeneis eli "Aeneidi", laulu Aeneaasta, Troijan häviön jälkeen pakoretkillä harhailevasta sotilaasta, joka monien vaarallisten retkien perästä — vihdoin laski maalle Latiumiin ja perusti sinne Alba Longan kaupungin, josta johtui Roman alkuperä.
Tämäkin kahteentoista lauluun jaettu runoelma on jäljennös kreikkalaisista malleista. Virgilius koetti päästä samaan asemaan Romassa, kuin Homerolla oli ollut Kreikassa. Jossakin määrässä hän siinä onnistuikin, vaikka hän alkuperäiseltä voimalta jäi esikuvaansa paljoa jälemmäksi. Laulu Aeneaasta, jonka edellinen puoli kertoo sankarin harharetkistä ennen hänen Latiumiin saapumistaan ja jonka jälkimmäinen puoli sisältää jotensakin pitkäjuonisen kuvauksen tappeluista, joita Aeneaalla oli taisteltava Italiassa, ennen kuin siellä sai pysyväistä jalan sijaa, tuli aikansa romalaiseksi kansallis-epokseksi, ja sen on hienolla, viehättävällä kielellään onnistunut pysyä suuressa maineessa meidän päiviimme saakka.
Runoelman sisällys on lyhyesti seuraava. Seitsemän vuotta harhailtuaan Troijan valloituksen jälkeen saapuu Aeneas Siciliaan, ja aikoo juuri mennä etsimään sitä maata, jonka kohtalo oli hänelle luvannut, kun Troijalaisia vihaava Juno antaa myrskyn ajaa hänen laivansa Afrikan rannikolle, missä kuningatar Dido parhaallaan rakentaa Karthagon kaupunkia. Kuningatar ottaa ystävällisesti vastaan Aeneaan ja hänen seuralaisensa, mutta vielä lujemmaksi vahvistaakseen hyvää väliä, herättää sankarin äiti, Venus, Didon sydämessä palavan rakkauden Aeneaasen. Lemmestyneen kuningattaren kehoituksesta kertoo Aeneas menneet vaiheensa, puhuu Kreikkalaisten ryntäyksestä Troijaan ja kuvaa kaunopuheliaasti, kuinka kaupunki miekkaan ja tuleen sortui. Näin sanoo hän muun muassa:
"Kuulla myös tahtonet, loppu mik' olj Priamon kovan onnen? Nähdessään asuntonsa ja kaupungin hävityksen, nähdessään vihollisten huoneisin sisempiinkin tunkevan, ottavi hartioilleen iän heikontamille, jäykkänä vuosist' unhoon jäänehet hän asehensa, vyöttää myös kupehilleen tylstynehen teräsmiekan; niin kulun ohjaa sitten varmaa kuoloa kohti".
Kun vanhan kuninkaan puoliso näkee vanhuksen tulevan nuorukaisen varusteihin puettuna, virkahtaa hän:
"Voi mikä toivottuus on, puoliso raukkain, saanut sun varuksiin? Sano, minne sä pyrkiä aiot. Moisia puolustajoita ja moist' ei kohtalo turvaa kaipaa. Suottapa Hektorkin jalo sois apuansa. Väistyös tänne sä nyt! Tämä alttari kaikkia suojaa, tai myös kuollaan yhtenä kaikki!"