Vuonna 93 oli Plinius preetorina. Hän kirjoittaa silloin filosofien maanpakoon-ajosta ja muista Domitianon ja hänen ilmiantajainsa mielivaltaisista teoista. Häntä itseään polttivat, sanoo hän, ne ukonnuolet, jotka iskivät maahan hänen ympärilleen ja kaatoivat niin monta hänen ystävistään. Hän kertoo muun muassa liikuttavan kertomuksen Arriasta, joka valtiollisten levottomuuksien aikana ensin sairaalta mieheltään salasi poikansa kuoleman ja sitten, kun mies vietiin vankina meritse Illyriasta Romaan, seurasi häntä avoimessa kalastajavenheessä ja viimein opetti hänet pelkäämättä kuolemaan, työntäessään omalla kädellään tikarin rintaansa, sanoen sen ei tuottavan vähääkään kipua. Plinius kertoo useista vapauden marttyyreistä ja kuinka hellästi Arrian tyttärentytär Fannia valvoi miehensä sukulaisen, erään Vesta-neitsyen, sairasvuoteella. Nervan lopetettua ilmiantajajärjestelmän alkoi Trajanus hallituksensa rankaisemalla useita saaliinhimoisia maakuntien virkamiehiä, jotka olivat harjoittaneet kiskomista ja ottaneet lahjoja tuomitakseen viattomia. Plinius otti itse asianajajana osaa tähän oikeudenkäyntiin. Hän puhuu eräässä kohdassa niistä lievistä rangaistuksista, joita senaatti määräsi näille lainrikkojille, ja huomauttaa sen ohessa, että yleisiä mielipiteitä ei punnita, vaan luetaan, ja että julkisissa kokouksissa ei mikään ole niin kohtuutonta kuin kohtuus.
Kuitenkin esiintyi hän usein siviilioikeustoissa, ja kertoo muutamassa kirjeessään, kuinka sopimattomasti nuoret lakimiehet käyttäytyivät; he eivät huolineet mistään sopivaisuuden rajoista, vieläpä olivat niinkin julkeita, että palkkasivat itselleen kuulijoita, jotka taputtivat käsiään heidän puheelleen. Hän kertoo myös kuvailevasti ilmiantajasta nimeltä Regulus, joka oli koonnut itselleen melkoisen omaisuuden ilkeässä toimessaan. Puhuessaan jutuista, joita oli käsitelty ja joista oli tuomio annettu pikemmin kuin muinoin tavallista oli, kysyy hän: "Olemmeko me esi-isiämme viisaammat tai onko meidän käsittelymme oikeampi ja ymmärtävämpi itse lakia, joka anteliaasti myöntää niin monta tuntia ja päivää aikaa, vieläpä lykkäystäkin? Tuomarien ensimmäisenä velvollisuutena toimessaan on kärsivällisyys; sillä parempihan on kuunnella sitä, mikä on liikanaista, kuin jättää sivuun jotakin, mikä on tärkeää". Regulosta mainitsee hän vielä, kuinka tämä hankki itselleen lahjoituksen ollen ennustavinaan kuolevan naisen paranemista. Toisella kertaa pyysi ja rukoili hän lääkärejä pidentämään erään miehen elämää, jotta tämä ehtisi kirjoittaa testamentin hänen edukseen, ja moitti heitä pahanpäiväisesti, kun he estelivät kehoittaen häntä sallimaan että sairas pian pelastuisi tuskistaan kuoleman kautta. Vielä kertoo hän, kuinka Regulus poikansa kuoltua kiireesti surmautti hänen kuolinpaareillaan kaikki hänen mielihevosensa, koiransa ja lintunsa, tilasi suunnattoman määrän pojan kuvapatsaita ja valokuvia ja kutsui lukuisan kuuntelijajoukon kuuntelemaan, kun hänen elämäkertaansa luettiin, joka sitten julaistiin julkisesti myytäväksi. Luonteesta sellaisesta kuin tämä huomauttaa hän, että kuten häveliäisyys heikontaa hyveen toimintavoimaa, niin julkeus lujentaa paheen.
Enemmän kuin kahden sadan vuoden kuluessa oli koko siistiintyneen maailman rikkaus vähitellen kokoontunut Romaan ja siellä synnyttänyt yleisen halun ylellisyyteen ja loistoon sekä samalla taiteen ja vanhan kirjallisuuden harrastusta, jotta ei kukaan enää pannut suurta arvoa kaunopuheliaisuuteen ja valtiotaitoon. Kirjailijoista, joiden kanssa Plinius seurusteli, mainitsee hän Silius Italikon, joka kirjoitti runoelman Punilaisesta sodasta ja näännytti itsensä nälkään päästäkseen parantumattoman taudin tuskista; vieläkin Taciton, jonka kanssa hän keskinäistä tarkastusta varten vaihtoi teoksia, ja Martialiin, jonka teoksien pääomituisuuksia ovat voimakas kauneuden aisti, suuri katkeruus ja suuri vilpitön suoruus. Eräässä kirjeessään kehuu Plinius kääntämistä hyväksi harjoitukseksi sille, joka haluaa saada varmuutta kirjoitustavassa ja kauneuden tuntemisessa, ja osoittaa, mitä apua saattaa olla historiasta ja runoudesta sekä puheesen että kirjoitukseen. Mutta hän muistuttaa myös, että kirjailijoiden valinnassa on oltava hyvin tarkkoja, ja että pitää lukea paljon, mutta ei monia kirjoja. Kirjallisuudesta, sanoo hän lopuksi, saan minä iloni ja lohdutukseni — ei löydy ainoatakaan iloa, jota ei se voisi lisätä, ainoatakaan surua, jota se ei voisi vähentää — se opettaa minua käsittämään suruni paremmin ja niitä kärsivällisemmin kantamaan. Tosiaankin, näistä toimista on paljon huvia, mutta niissä viihtyy parhaiten, kun sydän on keveä.
Horatius on ilmoittanut meille Romassa löytyneen kirjakauppiaita ja kirjankustantajia, mutta Pliniolta saamme tietää kirjailijoilla myös olleen tapana julkisesti lukea mitä olivat kirjoittaneet, ennen kuin uskalsivat ruveta ulosanto-kustannuksiin. Talvis-aikaan saivat kirjallisuuden suosijat melkein joka päivä kutsumuksia tällaisiin luentoihin, ja kuulijoina oli usein palkattuja suosionhuutajia. Hän kertoo myös, kuinka itse hankki itselleen sellaisen yleisön ja kuinka jo edeltä päin vakuuttautui siitä, että se osoittaisi hänelle suosiota ja hyväksymistä.
Usein mainitsee hän Komon luonnon kauneutta, jossa oli syntynyt ja jossa monella rikkaalla Romalaisella oli kesäasuntonsa järven rannalla. Hän antaa tarkan kuvauksen pronssipatsaasta, jonka oli ostanut lahjoittaakseen sikäläiselle Jupiterin temppelille, ja hän lahjoitti myös sen paikkakunnan asukkaille kirjakokoelman, luovuttaakseen heidän mielensä miekkailutaisteluista ja muista raaoista huvituksista jalostuttavampiin asioihin. Kirjeessä Tacitolle tarjoutuu hän myöskin antamaan suurenlaisen rahasumman koulun perustamista varten, vakuutettuna siitä, ettei saattaisi mitään parempaa tehdä maanmiestensä hyväksi, kuin hankkia heidän lapsilleen kasvatuksen kotiseudulla, jota he sen kautta oppisivat rakastamaan entistä enemmän.
Hänen ensimmäisestä avioliitostaan ei tiedetä juuri mitään, mutta hänen kirjeistään huomaa monessa kohdin, että hän toisissa naimisissaan oli onnellinen. Kirjeessä puolisonsa naissukulaisille kiittää hän puolisoaan järkeväksi, säästeliääksi ja uskolliseksi, aivan samoin kuin tyytyväiset aviomiehet nykyäänkin tekevät, ja kolmesta hänen kirjeestään selviää, kuinka suuresti hän puolisoaan rakasti ja kuinka hellää huolta hän hänestä piti. Toisessa kirjeessä puhuu hän ystävällisesti vapautetuista orjistaan ja pyytää ystäväänsä ottamaan luokseen erään niistä, joka on sairaana ja tarvitsee ilmanalan vaihdosta. Yksi hänen tuttaviaan oli Verginius Rufus, joka kahdesti kieltäytyi, kun hänen legioninsa Germaniassa tahtoivat huutaa hänet keisariksi, ja jonka kuolemasta ja juhlallisesta hautaamisesta Plinius kertoo. Useat hänen kirjeistään ovat kirjoitetut Vokonius Romanolle, taitavalle puhujalle ja hänen läheiselle ystävälleen. Liikuttavin hänen kirjeistään on se, jossa hän ilmoittaa neljäntoista vuotiaan tytön kuoleman. Tyttö oli erään hänen ystävänsä tytär. Hänellä oli, sanoo Plinius, eukon vakavuus ja nuoren tytön viehkeys, ja olisi ansainnut kauemmin elää, vaikkapa olla kuolematon. Kuinka hellästi hän käärikään kätensä isänsä kaulaan; kuinka ystävällisesti hän tervehtikään ystäviään; kuinka suuresti hän rakastikaan kasvattajatartansa ja palvelijattariaan; kuinka hyvin hän lukikaan ja kuinka suurella mielenmaltilla hän kärsikään viimeistä kipuaan, mielenlujuudellaan rohkaisten omaisiaan vielä silloinkin, kuin jo oli menettänyt ruumiinvoimansa! Tyttö oli kihloissa, lisää Plinius, jalon nuorukaisen kanssa, jonka sydän vuosi verta, kun hän kuuli käskettävän, että sitä, mitä muuten pantiin kalleisin kiviin ja vaatteisin, nyt käytettäisiin suitsutuksien, voiteiden ja hyvän-hajuisten yrttien ostamiseen.
Plinius oleskeli paljon maalla ja vertasi mielellään Roman väsyttävää elämää suloiseen lepoon, jota väliaikoina nautti kotonaan Laurentumissa, jossa rauhassa sai antautua luku- ja kirjoitustöihin. Hän arveli, samoin kuin hänen ystävänsä Atilius, paremmaksi olla ilman mitään tehtävää, kuin olla mitään tekemättä.
Plinion rakkaus luontoon osoittuu siinä ihastuksessa, jolla hän puhuu maatilukslstaan. Hän kertoo, kuinka huoneet olivat mukavasti ja hyvin järjestetyt ja kalustetut, ja kuinka niistä tultiin suorastaan rikasvaraisiin puutarhoihin, joiden kautta päästiin meren rannalle, mistä saatiin erinomaisen hyviä kampeloita ja rappoja. Tilus, joka hänellä oli Toskanassa, oli vähän matkaa meren rannalta metsäharjaisten vuorten muodostaman amfiteaatterin keskellä. Vuorten liepeillä oli viinitarhoja; metsät olivat riistasta rikkaat ja laaksojen lihavassa mullassa kasvoi kyllälti viljaa. Peltomaa on niin kovaa, että se on kynnettävä yhdeksän kertaa. Virtoja, joista vesi ei milloinkaan kuivu, juoksee peltojen läpi. Kuvaus itse asuntorakennuksesta lähistöineen, viheriöine pihanurmineen, jota kaunistavat kuvapatsaat ja puksipuut — oudonmuotoisiksi leikatut puut — sopii hyvin kuvaukseksi englantilaisesta maakartanosta, sellaisena kuin sen nykyään näkee. Plinius kertoo myös rakentaneensa temppelin hänelle kuuluvalle maa-alalle ja puhuu juhla-ateriasta, jonka hän aikoi antaa sen vihkiäisissä; aivan niinkuin vielä tänään on tavallista.
Pliniota saa myöskin seurata Bityniaan ja Pontoon Vähässä Aasiassa, jossa hän oli maaherrana vuonna 103. Sieltä kirjoittaa hän ystävälleen, joka pian oli tarttuva Akaijan hallitusohjiin, suuresti kunnioittavansa sivistyksen ja kirjallisuuden kreikkalaisia syntyseutuja ja kehoittaa ystäväänsä pitämään kunniassa senaikuisten asukkaiden muistoja ja taruja, muistaen, mitä kukin näistä valtioista kerran oli ollut, ja hallita niitä, ikäänkuin olisivat vielä vapaita, rakkaudella ja lempeydellä. Itse näyttää hän hallitusmiehenä jättäneen vähäpätöisimmätkin pikkuseikat keisarin ratkaistaviksi, ja tämä — Trajanus — kieltää perustamasta palokuntaa, koska siitä saattaisi kehittyä valtiollinen puolue, ja antaa Pliniolle aika löylytyksen siitä, ettei tämä huomannut petosta rahojen hoidossa, joka oli tehty vesilaitosta rakennettaissa. Toisella kertaa nurkuu Trajanus sitä, että on rakennettu kylpylaitos vanhalle temppelin perustalle, jota, huomauttaa keisari, vielä on pidettävä pyhänä. Kaukaan aikaan kristinuskon synnyn jälkeen eivät Romalaiset, jotka kuitenkin yleensä olivat suvaitsevaisia vieraita uskontoja kohtaan, tienneet eroittaa uutta uskontoa ja juutalaisuutta toisistaan, ja Titus luuli Jerusalemin kukistuessa kristittyjenkin sortuvan ja häviävän. Heidän oppinsa oli kuitenkin levinnyt kaikkiin Roman maakuntiin, ja Plinius pyytää Trajanolta toimiohjeita, kuinka heitä kohdeltaisiin. Hän sanoo heidän ennen aamun koittoa pitävän salaisia kokouksia, joissa rukoilevat Kristusta; he sitoutuvat valalla viettämään vilpitöntä ja siveellistä elämää ja syövät yhdessä viattoman aterian. Hän lisää, että tämä taikausko on levinnyt sekä maalla että kaupungeissa, ja siihen kuuluu kaiken säätyisiä ja ikäisiä ihmisiä. Vastauksessaan kieltää keisari häntä omasta puolestaan heihin ryhtymästä; mutta jos he tuotuina keisarin eteen tunnustavat olevansa kristittyjä, saavat he rangaistuksen. Salaisten ilmiantojen johdosta ei hän saa ruveta vainoomisiin, sillä se on vaarallista ja sopimatonta.
Kaksi vuotta oleskeltuaan Vähässä Aasiassa palasi Plinius Romaan, ja hänen otaksutaan vielä kahta vuotta myöhemmin, kun kirjeet julkaistiin, olleen elossa.