"Uljaammin, kuin voimat sallivat, tääll' isotellaan; toisen kukkarostai enemmän kuin tarve ois viedään. Kaikkien on vika tää. Komeillaanhan me surkeudessa".
Muuten muistuttaa Roman pääkaupungin elämä uusinta aikaa. Helposti hajoovia rakennuksia rakennetaan hirveän korkealle ilmaan ahtaalle tonttialalle, ja hyyryt ovat peloittavan korkeita. Melua, meteliä ja tungosta on kaduilla:
"Koipiain tunkeva joukko se kulkiessaan likistääpi, missä sain kyynäräspäätä ja rautaist' tankoa missä, yks mua kallohon hirrellä lyö, jopa kulholla toinen. Sääriltäin rapa juoksevi, jalkoja kauheat sorkat sotkevat — voi! — soturkengän naula jo varpahan tärvää".
Ja vihdoin, käsi kädessä rikkauden, ylellisyyden ja nautintohimon kanssa kulkee alaston, nälkäinen köyhyys, jota ei kukaan sääli:
"Kurjuuden on kukkura kaiken ettei kenkään auttaa ruoll', asunnoll' edes raukkaa tarvitsevaista voi, mieroa kiertelevää, perin köyhää".
Tuntuu siltä kuin kuvaus olisi kirjoitettu eilen tahi tänään, eikä likimmiten 2,000 vuotta sitten!
Plinius nuorempi.
Kuoli vuonna 100 j.Kr.
Plinius, joka on saanut liikanimen nuorempi eroitukseksi hänen Vesuvion purkaukseen vuonna 79 kuolleesta sedästään, Plinius vanhemmasta, oli syntynyt Komumissa (nykyisessä Komossa) Pohjois-Italiassa noin 62 j.Kr. Hän, kuten muutkin ylhäiset miehet maaseuduilta, oli kuitenkin saanut kasvatuksensa Romassa, ja jo 19 vuotisena esiintyi hän menestyksellä asianajajana. Koska hän oli hilpeä luonteeltaan ja lahjakas, seurasi häntä onni ja menestys; hän pääsi sekä preetoriksi että konsuliksi ja kuoli kunnioitettuna Roman mainioimpana puhujana lähinnä Ciceroa.
Jälkimaailmalle ovat tärkeimmät ne kirjeet, jotka hän eri aikoina on kirjoittanut. Eräässä aivan ensimmäisiä on luettelo kaikista hänen setänsä, mainion luonnontutkijan, kirjoituksista. Kesällä vuonna 79 näki hän äitineen ja vastamainittune setäneen omin silmin Vesuvion ensimmäisen suuren purkauksen. Ensin näkyi, sanoo hän, vuoren yläpuolella eriskummallisen näköinen ja värinen, muodoltaan vaihteleva, suuri pilvi, sitten rupesi sakeasti satamaan tuhkaa ja kuumia kiviä. Setä, joka oli laivaston päällikkö, antoi korjata laivoihin muutamia seudun pelastuneista asukkaista ja läksi sitte iltapäivä-makuulleen. Mutta pian oli tuhka satanut hänen huoneensa melkein umpeen ja kaikki rakennukset järähtelivät yhä uudistuvista maanjäristyksistä. Asukkaat pyrkivät pakoon ja koettivat tyynyillä suojella päätään maahan putoovilta kiviltä. Päästyään meren rannikolle, hajaantuivat he nopeasti juoksevien laavavirtojen lähetessä, ja myöhemmin löydettiin Plinius vanhempi kuolleena. Plinius nuorempi ja hänen äitinsä jäivät asuntoonsa Misenumiin seuraavaan aamuun asti. He näkivät silloin meren taantuvan ja rannan laajenevan; heidän takanaan oli musta, kauhistava pilvi, ja ympärillä leimahtelivat salamat. Maahan vaipuvien tuhkapilvien läpi, jotka pimensivät ilman, pakenivat he silloin rantaan päin kirkuvan ja huutavan kansanjoukon ympäröiminä, joista monet luulivat maailman viimeisen pitkän yön nyt tulleen. Vihdoin haihtui pimittävä savusumu, ilma selkeni jälleen ja he palasivat Misenumiin. Näyttää siltä, kuin hän muualta olisi koonnut täydellisempiä tietoja tämän kauhean tapauksen kaikista yksityisseikoista, jossa Herkulanum hautaantui laavan ja Pompeiji tuhan alle; mutta nämä muistiinpanot ovat valitettavasti hävinneet, ja muut hänen aikuisistaan eivät myöskään ole jättäneet jälkeensä mitään kuvausta tästä kamalasta luonnontapahtumasta.