"Oi Kalulu, huomenna minun veitseni erottaa pääsi ruumiistasi. Kipu menee pian ohi, sillä Tifumin veitsi on terävä, ja minä terotan sen vielä tänä iltana, niin ettei sinun tarvitse kitua kauan. Enkö ole kiltti, Kalulu? Minä keitän sinun poskistasi velliä itselleni, ja kun syön ne, niin ajattelen, miten usein tuo typerä, vanha kuningas Katalambula hyväili niitä. Nuku hyvin yösi, Kalulu. Nuku hyvin, viimeistä yötä nyt nukut. Hyvää yötä!"
"Odotahan, Tifum Byah, odotahan hetkinen!" huusi Kalulu lempeällä äänellä. "Kuulitko mitä Soltali sanoi?"
"Kuulin kyllä. Et kai luule, että olen kuuro?" vastasi Tifum.
"Etkö pelkää kohtaloa, jota Soltali ennusti sinulle?" kysyi Kalulu teeskennellen vakavuutta.
"Pelkäisinkö vanhan ukon mielikuvitelmia? Tifum Byahko pelkäisi
Soltalia? Ei, nuku sinä, Kalulu, nuku nyt."
"Ei, maltahan vielä hetkinen ja kuuntele, mitä minulla on sinulle sanottavana. Kalulusta tulee watutakansan kuningas, ja hän hakkauttaa pääsi poikki ja viskaa sen watutakoirien ruuaksi. Tule tänne ja kallista korvaasi, niin kuiskaan sinulle pari sanaa", sanoi Kalulu. "Kas näin! Mitä arvelet —", mutta samassa Kalulu iski terävät hampaansa Tifumin poskeen ja puri niin kovasti, että Tifum, joka huusi tuskasta, saattoi irtaantua hänestä vain tarttumalla molemmin käsin pojan kurkkuun puristamalla sitä niin kovasti, että poika meni tainnoksiin. Tifum sai hirveän haavan kasvoihinsa, sillä Kalulun hampaat, joista etumaiset olivat viilatut teräviksi, olivat puraisseet palan lihaa pois.
Kun Tifum huomasi, miten pahasti hänen poskensa oli raadeltu, alkoi hän huutaa ja löi sitten keihäänsä varrella tajutonta poikaa. Varmaankin hän olisi lyönyt hänet kuoliaaksi, jollei Ferodia olisi tullut väliin ja käskenyt hänen säästämään kostoaan seuraavaan päivään.
Ei ollut helppo saada hillityksi raivostunutta miestä, jonka poskea pakotti hirveästi. Mutta Ferodia oli kuningas, ja kuninkaan käskyä täytyi Tifumin totella, vaikka koko ruumista olisi polttanut, ja lopulta hän valittaen poistui paikalta.
Näyttipä siltä kuin Soltali olisi herättänyt enemmän kauhua kuolleena kuin elävänä, sillä rovion vielä palaessa monet majat olivat siirretyt kauemmaksi, ja niin pian kuin yö pimeni, vetäytyivät kaikki pois kuolinpuun läheisyydestä, ja miehet kuiskailivat keskenään, että Soltalin henki asui nyt puussa ja katsoi suurin, vihaisin tulisilmin leiriin. Taikauskoinen kansa ei uskaltanut lähestyä niin julmalla tavalla murhatun vanhuksen tuhkaa, ja maassa avuttomana makaava Kalulu oli ainoa elävä olento, joka yön aikana oli lähellä Soltalin pelättyjä maallisia jäännöksiä.
Tifum paha hoiteli kipeää poskeaan eikä tiennyt tästä mitään, sillä hän oli vetäytynyt majaansa, jossa hän makasi pää oven lähellä vilvoittaakseen siinä itseään. Tässä majassa oli osa sitä saalista, joka oli ryöstetty Katalambulan kylästä ja jonka Tifumin omat orjat olivat sinne tuoneet. Siellä oli kaksi pakkaa kangasta, kymmenen kaunista norsuntorahammasta, kuulia, ruutia ja muutamia pyssyjä, niiden joukossa, omituista kyllä, Selimin englantilainenkin pyssy. Tifum, joka huomasi, että tämä pyssy oli toisia hienompi, oli anastanut sen sekä paljon ampumatarpeita Ferodian huomion ollessa kokonaan kiintynyt hänen saavuttamaansa suureen menestykseen.