Yö pimeni yhä. Metsästä kuului kammottavia ääniä, ja taikauskoiset sotilaat luulivat, että Soltalin henki, joka ei saanut rauhaa valitti surkeasti. He vetäytyivät majoihinsa ja koettivat uneen vaipumalla unohtaa taikauskoisen pelkonsa. Myöhemmin yöllä rauhoittui Tifumkin ja vaipui uneen.
Kun leiri oli käynyt niin hiljaiseksi, ettei olisi saattanut luulla viidensadan sotilaan siellä nukkuvan nousi pieni notkea Niani makuupaikaltaan leiritulen äärestä, missä hän useiden muiden orjien kera oli maannut saamatta unta silmään, ja hiipi sen ryhmän luo, johon hänen isäntänsä Selim, Abdullah, jättiläismäinen Simba ja Moto kuuluivat. Hän saattoi erottaa molempien arabialaispoikien vaaleat vartalot ja astui pitemmän — Selimin luo laskien kätensä hänen suulleen ja päänsä hänen korvansa juureen.
"Minä olen Niani, teidän orjanne. Olkaa hiljaa, herra. Olen tullut pelastamaan teidät, sillä kuulin Tifumin vannovan, että te kuolisitte huomenna yhdessä Kalulun kanssa. Olkaa hiljaa, minulla on veitseni tässä. Minä leikkaan teidän ja teidän ystävänne köydet, ja me pakenemme kaikki kauaksi." Näin sanoen Niani leikkasi poikki niiniköyden, jolla kaularauta oli sidottu kiinni, ja hetken kuluttua Selim tunsi niskansa olevan vapaan kamalasta ketjusta.
Sitten poika hiipi Abdullahin luo ja vapautti hänetkin käskien hänen maata liikkumattomana paikallaan kunnes hänelle annettaisiin merkki. Sitten hän ryömi edelleen Simban luo, joka heti ymmärsi mistä oli kysymys, ja kääntyi kyljelleen, jotta Niani voisi leikata poikki köydet hänen ranteistaan, ja kohotti päätään vapautuakseen myös kaularaudasta. Sen jälkeen tuli Moton vuoro, ja pian hänkin oli vapaa. Sitten Niani kosketti kevyesti jokaista päähän. Kaikki nousivat heti pystyyn ja hiipivät pojan jäljessä ohi leiritulien ääressä nukkuvien olentojen ja ohi majojen, kunnes saapuivat sen puun taakse, jonka juurella vanhan Soltalin tuhka lepäsi.
"Sano nyt, Selim herra, mitä me teemme?" kysyi Niani kuiskaten.
"Sen saavat Simba ja Moto päättää", vastasi Selim, "mutta me emme saa karata ilman Kalulua. Kernaammin jään tänne ja kuolen yhdessä hänen kanssaan."
"En minäkään tahdo paeta ilman häntä", sanoi Abdullah, "kuolemalla hänen rinnallaan pääsisimme suoraan paratiisiin. Anna minulle veitsi, niin leikkaan poikki hänen köytensä."
"Ei, ei, herra", sanoi Simba, "minun täytyy kuitenkin palata takaisin, sillä minulla on vielä hiukan muutakin tehtävää kuin Kalulun pelastaminen. Jää sinä, Moto tänne, ja jos meidän pakomme tulisi ilmi, niin kiiruhtakaa ensin itää kohti ja sitten aamun valjettua etelään. Tule minun kanssani, Niani. Anna veitsi minulle."
Simba ja Niani lähestyivät ryömien sitä paikkaa, jossa Kalulu makasi sielultaan ja ruumiiltaan kiusaantuneena. Kun Simba oli päässyt hänen luokseen, kuiskasi hän Kalulun nimen ja varoitti häntä samalla sanoen: "Hiljaa!"
Kerrottuaan aikeistaan hän leikkasi Kalulun köydet poikki, niin että poika saattoi nousta istumaan. Mutta hänen ruumiinsa oli niin jäykkä ja hellä, ettei hän voinut liikahtaa.