Heillä ei ollut telttoja koottavana eikä tavaroita järjestettävänä. Heidän ei tarvinnut muuta kuin karistaa yltään multa ja ruoho, jolla he olivat levänneet, ja lähteä marssimaan.
Ei mikään ole niin ihanaa afrikkalaisessa metsässä kuin aamunsarastus. Siellä ei ole kasteen kostuttamaa korkeaa ruohoa, ei kaislikkoa, jonka miekanmuotoisista lehdistä ryöppyää kokonainen sadekuuro matkamiehen yli hänen astuessaan sen läpi, ei muuta kuin pehmeää, ruskeaa lehtimultaa, johon jalat vajoavat kuin persialaiseen mattoon. Niin kauan kuin vielä hämärtää, on kaikki metsässä hiljaista, puut ja lehvät eivät liiku, kaikki ikäänkuin odottaa päivän valkenemista. Mutta niin pian kuin valo tunkeutuu puiden siimekseen, alkavat ne elää. Niiden korkeissa latvoissa käy suhina, linnut alkavat visertää, merikotkan ja papukaijan ääni kuuluu ja helmikana pyrähtää lentoon. Pian hyenankin jäähyväishuuto kajahtaa metsässä, kun se pakenee pesäänsä karttaen rehellistä päivänvaloa. Myös jalopeura karjuu viimeisen tervehdyksensä yölle, niin että metsä kajahtaa. Nuoret hirvet ja antilopit kiiruhtavat laitumelle rehevän ruohon kimppuun.
Matkamiehemme seurasivat ihastunein katsein hämärän muuttumista päiväksi ja kiiruhtivat nopein askelin eteenpäin.
Kun he olivat marssineet tunnin ajan, pysähtyi Simba äkkiä ja viitaten alavaan paikkaan vuoren rinteellä kuiskasi: "Puhveleita."
Kaikkien mielet jännittyivät. He tähystelivät Simban viittaamaan suuntaan, mutta erottivat vaivoin vain joukon tummia pilkkuja pitkän matkan päässä. Kaikki suuntasivat askeleensa siihen suuntaan Niani kaikkein toimeliaimpana.
Kun he saapuivat alavan alueen reunaan, jakoi Simba joukkonsa kahteen osaan neljänkymmenen metrin päähän toisistaan ja kehotti heitä hiipimään elukoiden läheisyyteen kaikilta muilta suunnilta paitsi tuulen puolelta, liikkumaan mahdollisimman äänettömästi ja ampumaan vasta sitten, kun he kuulivat pitkän vihellyksen.
Onneksi tuuli oli läntinen, niin ettei heidän tarvinnut kiertää, ja puhvelien ja matkamiestemme välillä kohosi useita pieniä kumpuja, joita peitti korkea ruoho, kuten itse tasankoakin.
Epäonnistuminen olisi ollut hyvin harmillista, sillä tyhjin vatsoin eivät matkamiehet olisi jaksaneet enää kauaksi kulkea ja ruoka oli heille siis aivan välttämätöntä. Siksipä he lähestyivät eläimiä niin varovasti kuin suinkin ryömien ruohon peitossa ja piiloutuen silloin tällöin kumpujen taakse tai suurten palmujen varjoon.
Askel askeleelta ja henkeään pidätellen he hivuttautuivat yhä lähemmäksi kohottaen silloin tällöin päätään nähdäkseen, miten pitkälle olivat ennättäneet ja missä nuo muodottomat ja villit eläimet olivat, joiden kimppuun he aikoivat hyökätä.
Kalulu, joka oli tottuneempi tällaiseen metsästykseen kuin Simba tai Motokaan, suoriutui parhaiten. Hänen notkea, kevyt ruumiinsa tunkeutui ruohon läpi yhtä helposti kuin antiloopin. Paljoa ennenkuin hänen toverinsa olivat päässeet paikoilleen piiriin, oli hän tullut niin lähelle puhvelihärkää kuin oli suinkin mahdollista, ja hänen nuolensa oli jo valmiina jousessa, jotta hän heti merkin saatuaan voisi ampua.