Äänettömyyttä ei katkaissut mikään, kunnes karavaani pysähtyi Kinganin rannalle. Silloin Selimin tunteet pääsivät valloilleen kyynelvuona. Nyt vasta hänelle selvisi, että hän oli todellakin vaihtanut kauniin, onnellisen kotinsa synkkään, onnettomuutta ennustavaan erämaahan, joka kuolemanhiljaisena kohosi joen toisella rannalla.
Amer kääntyi taakseen kuullessaan kiihkeää nyyhkytystä ja laski ystävällisesti kätensä pojan pään päälle.
"Itketkö, poikani?" hän sanoi. "Kadutko, että lähdit kotoa?"
"En, isä, en minä kadu, mutta tulin ajatelleeksi, miten kaunista kotona on, kun vertaan sitä tuohon hiljaiseen, synkkään maahan edessämme. Joen toisella puolella ei ole mitään muuta kuin synkkiä metsiä, yksin taivaskin näyttää synkältä ja pimeältä ja synkkyys on tarttunut sydämeenikin."
"Ilta on käsissä, siksi metsä näyttää niin synkältä ja peloittavalta, poikani", sanoi Amer hellästi.
"Musta pilvi, joka lähenee idästä, on se vaippa johon maa kääriytyy ennen uneen vaipumistaan. Kun olemme päässeet joen yli, pystytämme leirimme, ja teltassa, jota piankin opit rakastamaan aivan kuin kotiasi, unohtuu surusi. Ja aamulla, kun maa herää ja aurinko loistavana kuin morsian astuu idän kulmalta esille, kun linnut lähtevät pesistään liikkeelle ja täyttävät ilman iloisella viserryksellään ja nopsajalkainen antilooppi etsii ravintoaan metsäniityiltä, silloin sinä ihmettelet, miten koskaan olet voinut itkeä."
"En itkekään enää, katso, silmäni ovat jo kuivat!" Ja Selim kohotti rohkeat kasvonsa isänsä puoleen, joka helläsi suuteli häntä.
Karavaani oli pian kulkenut pienen joen yli, ja kaikki olivat nyt toimessa kaataen nuoria puita ja hakaten oksia, joista he rakensivat vallin leiripaikan ympärille, varokeino, johon hyvin ohjatut karavaanit eivät koskaan ole Afrikassa turvautumatta.
Kun se oli tehty, keräännyttiin leiriin, ja illallinen valmistettiin. Teltat olivat pystytetyt ympyrään, ovet keskustaa kohti, jossa Amer ben Osmanin teltta sijaitsi. Herransa teltan vieressä oli kahdella tai kolmella uskollisimmalla orjalla paikkansa. He olivat päällysmiehiä ja johdattivat karavaania päällikön käskyjen mukaan.
Näiden päällysmiesten käskijöinä oli kaksi miestä, joista tässä kertomuksessa tulee usein puhe: Simba (jalopeura) ja Moto (tuli), jotka kumpikin olivat tunnetut luotettavuudestaan ja muista hyvistä ominaisuuksistaan. Minne ikänä Amer ben Osman kulki, sinne Simba ja Moto seurasivat häntä. He rakastivat häntä kuin omaa henkeään, ja poika Selim oli heidän silmäteränsä. Selimin pieninkin toivomus merkitsi lakia näille uskollisille olennoille, joiden mielestä hän oli heitä paljoa arvokkaampi, ikäänkuin hän olisi kuulunut korkeampaan maailmaan, josta heillä ei ollut aavistustakaan.