"Selimini, sydämeni ilo, silmäteräni!" hän sanoi vetäen pojan puoleensa. "Matkustatko todellakin? Pitääkö äitisi sydämen jäädä tyhjäksi? Mitä iloa minulla on tämän jälkeen, kun sekä herrani että poikani hylkäävät minut. Katsohan kimmeltävää merenlahtea. Tuolla toisella puolella on Sansibar. Sen rannoilta tuo tuuli sitruunoiden ja appelsiinien tuoksua. Ja jasmiinien, kaneelin ja ryytineilikan tuoksu on yhtä suloinen. Mistä luulet löytäväsi yhtä ihanan maan, Selim? Tahdotko vaihtaa äitisi ja rakkaan kotisi neekerimaan hirveään kuumuuteen, janoon ja tiheikköihin? Oi, Selim — matka on pitkä, viikko- ja kuukausimääriä teidän täytyy matkustaa länttä kohti. Ja maltahan, anna äitisi lukea sinulle eräät pyhän koraanin säkeet, jotka osuivat silmääni koettaessani saada selkoa tulevaisuudesta. Muista, että niihin kätkeytyy kohtalon antama varoitus ja että itse Allah on painanut niihin raskaan sinettinsä. Kuule näitä sanoja ja jää luokseni:
"Se päivä koittaa, hetki murheinen, kun pojat suree surmaa isien. Se hetki tuomion, kun tuho riehuu vainen ja voimas pettää, arabialainen.
"Etkö tahdo nyt jäädä luokseni? Älä pudista niin itsepäisesti päätäsi, Selim. Älä halveksi Allahin varoitusta. Puhu!"
"Armahin äiti, se on mahdotonta. Jos kohtalo on määrännyt osalleni surua ja onnettomuutta, niin miksi yrittäisin väistää sen horjumattomia lakeja jäämällä tänne? Jos kuolema uhkaa isääni, niin on Selimin paikka Amerin rinnalla, hänen tulee kuolla niinkuin arabialaisen päällikön pojan ainakin. Mutta miksi olet levoton tähteni, äiti? Enkö ole isäni, uljaan Amer ben Osmanin mukana? Turvaa Allahiin, äiti. Usko minua, minä palaan taas kotiin suurena ja vahvana, mukanani paljon orjia ja norsunluuta! Mutta kuule, nyt puhalletaan lähtömerkkiä. Isäni on kärsimätön, minun täytyy mennä hänen luokseen. Syleile minua, äiti, ja siunaa minua."
Aminaa ei tarvinnut kehoittaa osoittamaan äidinhellyyttään, joskin hänen poikansa kärsimättömyys nyt lyhensi lämmintä syleilyä.
"Allah olkoon sinun kanssasi!" huokasi hän.
"Ja sinunkin kanssasi, aina ja ikuisesti!" Selim vastasi.
Sitten he erosivat, toinen yhtyäkseen isäänsä, joka astui joukkonsa mukana, toinen vuodattaakseen kyyneleitä ja seuratakseen ajatuksineen rakkaitaan, jotka kiiruhtivat länttä kohti.
Kauan isä ja poika astuivat ääneti. Amer kulki eteenpäin nopein askelin, ja hänen liikkumattomat kasvonsa ilmaisivat vain lujaa ja horjumatonta päättäväisyyttä.
Ja Selim seurasi pää kumarassa ja koneellisesti isänsä jälkiä aivan kuin hän ei lainkaan olisi tiennyt olevansa matkalla Afrikan suureen, salaperäiseen ja kauhuaherättävään sydänmaahan, josta hän oli kuullut niin paljon kerrottavan ja jonne hän niin kiihkeästi ikävöi.