"Se on totta, tapahtukoon Allahin tahto!" myönsi äitiraukka ja syleili poikaansa, joskin vähemmän lämpimästi kuin tavallisesti.
Meidän on nyt pakko antaa niiden arabien, joiden on määrä seurata Khamis ben Abdullahin kanssa Ruaan, tehdä valmistuksensa omin päin. Sellaisia varustuksia tehtäessä ei voida välttää laskelmia, ikävyyksiä, väsymystä ja levottomuutta, ja me huomautamme vain, että jokainen päällikkö varustaa mukaansa helmiä, kankaita, aseita ja ruokavaroja siinä määrin, kuin hän arvelee joukkoansa varten tarvitsevansa. "Ei liiaksi, mutta riittävästi", kuuluu kultainen sääntö, jota kaikki seuraavat, jotka tahtovat lähteä Keski-Afrikkaan.
Ja vaikka tämmöisen karavaanin varustamiseen muuten tarvitaankin paljon aikaa, olivat arabialaispäälliköt ja heidän miehensä kuitenkin lähtövalmiit määräpäivänä seitsemännen kuun uutena kuuna vuonna 128— Hedschran ajanlaskun mukaan eli kristillisen ajanlaskun mukaan v. 186—. Varhain aamulla purjehtivat laivat joukkoineen ja suurine varustuksineen, joiden oli määrä riittää kolmeksi vuodeksi, Sansibarin satamasta mannermaalle Bagamoyoa kohti, joka sijaitsi kahdenkymmenenviiden penikulman päässä.
TOINEN LUKU.
Jäähyväiset. — Amina sanoo jäähyväiset Selimille. — Selim. — Simban voimannäytös. Moton luonne. — Poika Niani eli Apina, joksi häntä nimitetään. — Moto kohtaa norsuja. Moton rohkea seikkailu. — Hädin tuskin pelastettu. — Moton kertomus. — Kisesan hyökkäys. — Kuninkaanpoika Kalulu. — Mitä prinssi Kalulu sanoi Motolle. — Simba kehuu Motoa.
Kuudennen kuukauden viidentenätoista päivänä lausuivat karavaanin päälliköt jäähyväiset ystävilleen, jotka heidän kanssaan olivat saapuneet Bagamoyoon Sansibarista lausuakseen heille viimeiset tervehdykset.
Kohtaus oli liikuttava, niinkuin on luonnollista silloin, kun nuoret miehet ensi kertaa lähtevät omaistensa luota, ja isät ja miehet sulkevat Jumalan suojelukseen perheensä, josta he eroavat ehkä ikipäiviksi.
Kuinkahan moni näistä rohkeista ja voimakkaista miehistä palaisi takaisin niiden luo, joille he surusydämin nyt lausuivat jäähyväiset? Palaisiko jalo ja uljas Amer ben Osman koskaan kauniin vaimonsa luo, jonka kanssa hän keskusteli niin syvän liikutuksen vallassa? Pelkoa ja levottomuutta näkyi myöskin Aminan silmissä, kun hän tuskallisesti rukoillen kohotti ne miestään kohti.
"Niin, Amina", sanoi Amer toivehikkaasti, "jos Jumala suo, palaan takaisin kahden vuoden kuluttua mukanani niin paljon norsunluuta ja orjia, että minusta tulee Sansibarin rikkain mies. Inshallah, inshallah! Sano nyt jäähyväiset Selimille, Beni Hassanin ylpeydelle. Jonakuna päivänä hän palaa rikkaana ja mahtavana päällikkönä Omaniin. Eikö hän sinun mielestäsi muistuta sotilasta karavaanipuvussaan? Mutta pidä kiirettä, muuten me voimme hukkua naisten kyyneliin, ennenkuin olemme edes päässeet matkan alkuunkaan."
Ja kun Amer vielä kerran kiihkeästi syleiltyään vaimoaan kääntyi pois, katsahti Amina Selimiin silmissään katse, joka ilmaisi koko hänen rakkautensa poikaansa. Hän katseli häntä niin hellittämättä, ikäänkuin hän olisi tahtonut imeä itseensä hänen kuvansa, jota aika ei voisi hävittää.