"Lähtevätkö he Afrikkaan tullakseen rikkaiksi! Oi Allah!" huudahti Amina kiihkoissaan ja hämmästyneenä. "Ja sinäkö seuraat heidän mukanaan, sinä joka olet vielä lapsi? Pitääkö sinunkin tulla rikkaaksi?"
"Minä seuraan isäni ja hänen ystäviensä mukana, en tullakseni rikkaaksi, vaan saadakseni nähdä maailmaa ja tullakseni mieheksi ja ampuakseni jalopeuroja ja leopardeja, seeproja ja norsuja uudella englantilaisella pyssylläni."
"Älä puhu niin paljon, lapsi, kielesi pillastuu. Ampuaksesi jalopeuroja ja leopardeja? Sinä olet vain pieni lapsi. Sinä ja sinun isäsi ette ole täydessä järjessänne", sanoi Amina terävästi.
Amina, jonka sydän oli murtua, ja joka tuskin kykeni pidättämään tuskanhuutoaan, yritti näyttää rohkealta mutta luodessaan katseensa Selimiin, hän huomasi, ettei hän sillä keinoin saanut mitään aikaan. Kotkanpoikanen oli oppinut, että hänen siipensä olivat lentämistä varten luodut. Amerikkalaisen pojan pilkka oli herättänyt Selimin uinuvan uljuuden.
Miten onnellinen hän olikin ollut äitinsä luona, miten hauska olikin ollut leikkiä tyttöystäviensä kanssa, miten hän olikaan ylpeillyt kultakirjailuistaan ja tupsuistaan, kaikki se muuttui arvottomaksi ja tyhjäksi hänen silmissään niin pian kuin hän tunsi olevansa nuorukainen ja aikaa voittaen kehittyvänsä mieheksi. Ja tämän ajatuksen rinnalla katosivat kaikki muut muistot, tunteet ja taipumukset paitsi ne, jotka voisivat viedä hänet lähemmäksi sitä päämäärää, joka oli saavutettavissa matkustamalla Afrikkaan, ihmissyöjien ja jalopeurojen, leopardien ja norsujen maahan, seikkailujen, kuolemattomien tarinoiden ja laulujen valtakuntaan.
"Minä en ole enää lapsi", sanoi poika riisuen fetsin ja turbaanin päästään, ikäänkuin päähine olisi painanut niitä ajatuksia, jotka pyörivät hänen päässään, "kaikki lapsuudenaikaan kuuluvat ilot ja leikit ovat nyt käyneet minulle vieraiksi. Minä olen voimakas nuorukainen, ja viiden vuoden kuluttua olen mies. Allah loi maailman ja antoi sen kasvamistaan kasvaa. Allah loi poikalapset, ja jos he saavat elää, tulee heistä nuorukaisia ja nuorukaisista miehiä. Niin kauan kuin olin lapsi, ei minulla ollut ymmärrystä eikä voimaa, mutta minä kasvoin ja tulin vahvaksi sekä ruumiiltani että jäseniltäni, ja yhdessä voiman kanssa kasvoivat ajatuksetkin. Nyt minä ajattelen miehen velvollisuuksia ja elämän läksyt, joita minä alan lukea, ovat vakavalaatuisia. Äiti kulta, kun minä aloin kasvaa, vaati terveyteni, että saisin juoksennella ulkona, nyt vaatii onneni, että ajatukseni pääsevät oikeuksiinsa, samoin kuin terveyteni silloin. Jollen saa harjoittaa järkeäni joutumalla toisten ihmisten yhteyteen, jollen saa nähdä muuta kuin naisia ja äitini orjia, ei sieluni voi kasvaa. En tiedä mitään, minusta tulee narri. Ihmiset tulevat nauramaan minulle, Amer ben Osmanin pojalle. Se ei käy päinsä, äiti. Minun täytyy päästä pois ja oppia tulemaan mieheksi."
"Mutta rakas poikani", sanoi Amina rukoillen, samalla kun hän mielessään ihmetteli miten järkevästi poika oli puhunut puolestaan. "Ajattelehan, että olet vielä nuori ja että voisit hiukan odottaa, ennenkuin lähdet villien maahan. Mitä sinä voit oppia siellä? Sinun sielusi ei kypsy siitä, että näet jalopeuroja ja leopardeja, norsuja ja rumia krokotiilejä. Eikö ole julmaa jättää minut tänne yksin — ilman sekä herraani että poikaani?"
"Oi, äiti, kaikki mitä Afrikassa saan nähdä, on uutta ja ihmeellistä. Ja uuden ihmeellisen näkeminen on yhtä hyödyllistä kuin ne läksyt, joita hyvä imani antoi minun koraanista oppia. Joka päivä saan oppia jotakin uutta ja kokea jotakin, ja aikaa voittaen tulen viisaaksi ja järkeväksi ja opin hoitamaan asioitani taidolla. Sinä näytät hämmästyneeltä, äiti? Mutta minä olen puhunut viisaitten, valkoihoisten miesten kanssa. Konsulit, jotka ovat perillä kaikista asioista, ovat kertoneet minulle ihmeitä. Olen leikkinyt heidän lastensa kanssa ja ollut heidän läheisyydessään. Heidän huuliensa yli vierii alati viisaita sanoja aivan kuin nuo helmet, joilla sinä leikittelet, kulkevat oikeasta kädestäsi vasempaan."
"Hyvä on, poikani, olen kuullut kylliksi. Olet jo monta vuotta vanhempi kuin mitä minä eilen luulin. Sano herralleni, Amerille, miten Amina otti vastaan ilmoituksesi. Minulla on vielä jotakin sanottavaa sinulle, ennenkuin lähdet Afrikkaan." Amina nousi lähteäkseen toiseen huoneeseen pää kumarruksissa ja kärsivällinen ilme kasvoillaan.
"Älä ole tyytymätön, äiti", huudahti Selim hyökäten ylös sekä kohottaen hänen kätensä huulilleen. "Minä en ole matkaa suunnitellut, vaan Allah. Tapahtukoon hänen tahtonsa."