Piilopaikastaan puun takaa hän näki ihmisiä, joilla oli samanlaiset huivit pään ympärillä ja pitkät viitat yllä kuin Selim oli kertonut Sansibarissa käytettävän. Hän kuunteli ja erotti sanoja, joita hän oli kuullut Selimin, Abdullahin, Simban, Moton ja Nianin käyttävän. Se ei varmaankaan ollut mitään kieltä, jota Afrikan keskiosissa puhuttiin, eivätkä nuo miehet, jotka kulkivat leirissään valkeissa turbaaneissaan ja pitkissä valkeissa takeissaan, olleet maan asukkaita. Varmaankin he olivat arabeja. Motohan oli sanonut, että he olivat Unyanyemben tiellä ja että he saattaisivat kohdata arabialaisia karavaaneja, jotka olivat matkalla Fipaan tai tulossa sieltä. Tietysti nuo arabit olivat Selimin ja Abdullahin kansaa! Ne olivat hänenkin ystäviään, koska hän oli Selimin veli!
Mitä hänen tulisi nyt tehdä? Kääntyä heti takaisin ja ilmoittaa nämä hyvät uutiset ystävilleen? Hän oli vähällä toteuttaa tämän aikeensa, mutta samassa hänen päähänsä pisti toinen tuuma: "Miksi hän ei voisi astua heidän luokseen ja kertoa kuka hän oli? He ottaisivat hänet varmaan hyvin vastaan Selimin tähden."
Poika parka! Hän luuli, että kaikki arabit olivat Selimin ja Abdullahin kaltaisia ja lähti senvuoksi aivan levollisesti piilopaikastaan ja astui leiriin.
"Halloo, veli! Tulehan tänne!" Kuuluihan tuo veljellinen tervehdys aika hyvältä. Mutta se ei merkinnyt sittenkään mitään. Kalulu astui kuitenkin lähemmäksi, ja kolmekymmentä miestä otti hänet vastaan. Kolme näistä oli varmaankin johtajia ja valkeita, joskaan heidän ihonvärinsä ei ollut yhtä valkea kuin Selimin ja Abdullahin. He keskustelivat innokkaasti keskenään, kun hän lähestyi heitä.
Vanhin näistä, rokonarpinen ukko, jolla oli pienet silmät ja bambukeppi kädessä, puhutteli häntä kysyen kuka hän oli, mistä hän tuli ja miksi hän oli yksin metsässä, ja Kalulu vastasi hymyillen ja huonolla kisawilin murteella, jota rannikkoheimot puhuivat, toivoen että ukko osoittaisi hiukan iloa nähdessään hänet. Miehet keskustelivat taaskin yhdessä, ja rokonarpinen, joka oli puoleksi neekeri, puoleksi arabi, kävi istumaan ja käski Kalulun istua viereensä. Tämähän oli ystävyydenosoitus, ja Kalulu kysyi viattomasti: "Oletteko te arabeja?"
"Tietysti, Misallah. Keneksi muuksi sinä meitä luulit?" vastasi rokonarpinen.
"En tiedä, en ollut aivan varma asiasta." Ja Kalulu katseli nyt turvallisemmin ympärilleen. Leirin yhdessä nurkkauksessa hän näki joukon orjia, jotka olivat lujasti köytetyt toisiinsa. Heidän oli mahdoton karata, tuumi hän. Ei edes Simba olisi voinut katkoa noita kahleita eikä murtaa niitä vahvoja lukkoja, joilla kaulavanteet olivat suljetut.
Hän aikoi vielä kysyä jotakin, kun aivan äkkiarvaamatta kymmenkunta miestä tarttui häneen ja riisti aseet häneltä. Joukko orjia astui esiin, kaulavanne ojennettiin johtajalle, joka sovitti sen Kalulun kaulaan, lukitsi sen lukolla ja tarkasteli sitten vankiaan. Hän nyökkäsi päätä miehille, jotka olivat pidelleet kiinni vangista. Nämä päästivät hänet irti nuorukainen kohosi pystyyn ja vanki ja hänen herransa katselivat toisiaan.
"Ettekö te sanonut olevanne arabeja?"
"Kyllä, arabeja me olemme", sanoi johtaja nauraen Kalulun typeryydelle.