Saavuttuaan korkeimmalle huipulle tarkastelivat he ympäristöä koettaen ottaa selkoa siitä, missä he oikeastaan olivat. Tämä vuoriketju, jolla he seisoivat, erotti varmaankin eri vesijaksot toisistaan ja Rungwan jokialue oli jäänyt heidän taakseen. Moton laskujen mukaan he lähenivät Unyamweziä — tieto, jota kaikki tervehtivät ilolla — ja heidän oli nyt parasta kääntää askeleensa koillista kohti.
Hyvin pitkän päivämarssin jälkeen he asettuivat lepäämään metsälammen rannalle, muutaman penikulman päähän koilliseen punaisesta vuoriketjusta. Monista linnuista, joita kierteli ilmassa, Kalulu päätteli, että lampi oli kalarikas, ja hän asettui rannalle seisomaan keihäs kädessään. Hetken kuluttua hän huomasi liikettä sakeassa vedessä, iski keihäänsä veteen ja sai pyydetyksi viiden tai kuuden kilon painoisen kalan. Riemuiten tervehtivät nälkäiset toverit saalista, sillä viime päivien ruoka-annokset olivat olleet varsin vähäiset.
Toisetkin yrittivät pyytää kaloja harppuunalla, mutta vain Simballe ja Motolle se onnistui. Arabialaispojat pitivät liian lujasti kiinni keihäistään eivätkä sen vuoksi osanneet heittää niitä suoraan veteen.
Seuraavana päivänä maisema muuttui puistomaiseksi monine ihanine puineen ja pensaineen. Päivällisen aikaan he saapuivat tielle, jonka suuntaa Moto tutki. Hän väitti, että se johtaisi heidät Unyanyemben tielle.
Tämä tieto oli monien vastusten ja vaivannäköjen jälkeen niin ilahduttava, että he marssivat eteenpäin hyvillä mielin, ja arabialaispojat ajattelivat jo äitejään, jotka ristikko-ikkunoittensa takaa alituisesti tähystelivät mannermaata kohti ihmetellen, missä heidän poikansa oleskelivat.
Pari tuntia ennen päivän laskua he saapuivat harvaan metsään. He asettuivat leiriin ja rakensivat sen ympärille risuaitauksen suojellakseen itseään petoeläimiltä ja rupesivat lämmittämään kalaa, jota heillä oli vielä jäljellä. Mutta siitä riitti vain suupala kullekin, ja siksi Kalulu ehdotti, että hän lähtisi hankkimaan heille lisää syötävää jousellaan. Simba ja Moto kielsivät häntä, ja Selim ja Abdullah pyysivät häntä jäämään heidän luokseen, sillä he kestäisivät vallan hyvin ruuatta seuraavaan päivään. Mutta Kalulu nauroi iloisesti ja pyysi heitä olemaan huoletta, hän kyllä suoriutuisi kaikista vaaroista.
Niinpä Kalulu lähti matkaan luvaten palata pian takaisin. Hän astui suoraan eteenpäin tietä myöten, samaa, jota heidän oli määrä seuraavana aamuna kulkea. Hän tähysteli ympärilleen ja tarkasti kaikki epäilyttävät paikat. Harva metsä muuttui jälleen alankomaaksi, jolla kasvoi kääpiö-ebenpuita ja sinisiä kumipensaita. Ruohon keskellä oli myös runsaasti termiittipesiä. Tasangon tuolla puolen alkoi taaskin tiheä metsä — sinne oli vain kymmenen minuutin matka. Siellä hänen onnistuisi ehkä päästä metsänriistan jäljille, hän tuumi, ja astui nopein askelin metsää kohti.
Mutta hän kulki yhä kauemmaksi ja kauemmaksi näkemättä ainoatakaan eläintä. Äkkiä kohosi savupatsas hänen edessään. Siinä itsessään ei ollut mitään vaarallista, mutta mistähän tuo savu tuli? Täällä metsän keskellä ei voinut olla mitään kylää. Kalulu oli oikea metsän poika, aito metsästäjä, jonka vaisto oli hereillä. Hän tahtoi ottaa selkoa siitä, mistä tuo savu keskellä sadeaikaa saattoi johtua.
Hän hiipi puun juurelta toiselle, mättäältä mättäälle. Vuoroin hän kyyristyi mättään taakse, vuoroin mateli kuin käärme heinikossa hyökätäkseen taas eteenpäin leopardin harppauksin, kunnes tuli niin lähelle savua, että saattoi erottaa ääniä.
"Ääniä!" Vain se tosiasia, että metsässä kuului muita ääniä kuin hänen omansa, oli jo tärkeä, sillä eivätkö kaikki äänet viime aikoina olleet olleet vihollismielisiä? Hän oli nyt monta vertaa varovaisempi kuin ennen, ja melkeinpä jo katui, että lainkaan oli tullut tänne. Miksikä hän ei ollut totellut Selimiä ja toisia ystäviään, jotka olivat pyytäneet, ettei hän lähtisi matkaan?