"Minä kuljin samaa tietä kuin Selim aamulla", kertoi hän, sillä välin kuin Simba ja hän valmistivat ateriaa, "ja saavuin tiheään metsään. Heti sinne tultuani kiintyi huomioni keltaiseen multakasaan, jolla metsäkarju oli peittänyt pesänsä. Minä astuin sen luoja mitä luulette minun siellä nähneen? Pojan jalkojen jäljet, ne olivat pienet ja kapeat, aivan varmaan ne olivat Kalulun jäljet. Hän oli hypännyt kummulle, sillä varpaat olivat syvemmälle painuneet kuin kantapää. Minä koetin seurata jälkiä, mutta pian ne katosivat kokonaan. Kuljin sittenkin edelleen samaan suuntaan ja puolen tunnin kuluttua saavuin leiriin, jossa ei ollut minkäänlaista aitausta, mutta siellä oli palanut tuli, sillä tuhka tuntui vieläkin lämpimältä. Jos Kalulu elää, olen aivan varma siitä, että hän on ollut noiden ihmisten parissa. Mutta ketä he ovat? Rosvojako? Vai wanyamwezejä? Alkuasukkaitako? Vai arabeja? Tämä on erämaata, täällä ei ole ainoatakaan kylää lähiseuduilla. Minne nuo ihmiset ovat menneet?"
"Lähtekäämme etsimään. Seuratkaamme tietä, kunnes saavumme johonkin kylään, jossa voimme tiedustella", huudahti Simba, ja Selim ja Abdullah yhtyivät häneen.
"Malttakaahan, syödään ensin, niin että jaksamme kulkea", vastasi
Moto äänellä, josta kävi ilmi, että hän tiesi mitä tahtoi.
Tunnin kuluttua he olivat syöneet vankan aterian ja tuntia ennen auringonlaskua he olivat matkalla Unyanyembeen. Mutta ennenkuin he olivat ehtineet sille leiripaikalle, joka oli herättänyt Moton huomiota, oli jo niin pimeä, että oli parasta asettua yöpuulle.
He koettivat arvata, mitä Kalululle oli tapahtunut. Sitten he muistelivat kuluneiden kuukausien tapahtumia ja puhuivat paljon Kalulusta, hänen herttaisuudestaan, hyvyydestään ja jalomielisyydestään. Paljon ei sinä yönä nukuttu, ja varhain seuraavana aamuna oltiin taas jalkeilla. Kapea polku oli kovaksi tallattu, osittain se kulki aivan suoraan, osittain se kiemurteli monessa mutkassa kuin käärme. Se tuntui matkamiehistämme yhtä loppumattomalta kuin metsäkin. Ei mitään muuta kuin metsää ja metsää ja metsää, edessä, takana, oikealla, vasemmalla, vain metsää, eikä jälkeäkään viljelyksestä ja ihmisasunnoista. Vain puita, puita, puita. Kaiken lajisia puita, okaisia kaktuksia, keihäslehtisiä aloepuita, orjantappuroita, kumipuita, silkkiäispuita, mimosoja, plataneja, tamarindeja, villejä hedelmäpuita — mutta ei missään peltoja eikä kyliä.
Seuraavana päivänä metsä harveni ja muuttui puistomaisemmaksi, ja sen jälkeen he saapuivat kalkinväriselle, hedelmättömälle alangolle. Sitten seurasi harvaa metsää, viidakkoa ja taas alankomaata — mutta ei vieläkään ihmisasuntojen jälkiä. Tuntuipa siltä, kuin ei muita elollisia olentoja olisi ollut koko maailmassa. Mutta raivattu tie jatkui yhä edelleen kiemurrellen mutkaisena tai kulkien suorana kuin nuora pitkät matkat.
Sinä iltana he lepäsivät jälleen leveän joen rannassa, jakoivat liha-annoksensa ja jatkoivat matkaa aamun sarastaessa. Päivällisen aikaan he näkivät viljavainion ja keltaisten tähkien takana kylän. Kun he saapuivat sinne, kohtasivat he sen portilla alkuasukkaita.
"Terveyttä minä toivotan teille, veljet!" huusi Moto.
"Terveyttä, terveyttä teillekin!" kuului vastaus.
"Mikä maa tämä on?"