"Silmänräpäyksessä norsut olivat tointuneet hämmästyksestään. Kuului vihaisia törähdyksiä, ja veden loiskinasta ja viidakon rasahtelusta saatoin päätellä, että ne ajoivat minua takaa. Ei koskaan mikään antilooppi, jota jalopeura ajaa takaa, ole kiitänyt Ukonongan tasankojen yli niinkuin minä.
"Mutta minusta tuntui, niinkuin siitä ei olisi ollut mitään hyötyä. Hirveä kopina ja rätinä tuli yhä lähemmäksi, ja kun käänsin päätäni, huomasin, että joukon johtaja oli vain kolmenkymmenen askeleen päässä minusta. Se näytti kohoavan kolme kertaa korkeammaksi ja paisuvan kolme kertaa suuremmaksi kuin mitä se muuten oli. Sen suuret korvat olivat kuin levällään olevat siivet, ja pienet silmät hehkuivat kuin kekäleet. Kärsä oli kohonnut suoraan ylös, pää oli ojentunut eteenpäin kuin kirahvin kaula eläimen ajaessa petoeläintä takaa, ja molemmat pitkät, kiiltävät torahampaat näyttivät hirvittäviltä. Sen katse kohtasi minun katseeni, ja se päästi yhtä pelottavan törähdyksen kuin Watutan sotatorvi. Ei auttanut, vaikka enensin vauhtiani, peto tuli yhä lähemmäksi minua, ja se oli vain viidentoista jalan päässä, kun mieleeni muistui eräs kuje, jota Urorin norsunpyytäjät käyttävät. Suurin norsu oli oikealla puolellani, jota vastoin toiset olivat vasemmalla, ja näyttivät pikemmin seuraavan johtajaansa kuin minua. Niin pian kuin huomasin sen, poikkesin oikealle ja juoksin suorassa kulmassa entistä suuntaani vastaan niin nopeasti kuin jalkani kannattivat. Norsut hyökkäsivät eteenpäin. Niiden askeleet muistuttivat Ugogon hirmumyrskyä, kun se saapuu ukkosen kera ja pyyhkäisee tasangon yli rytisten ja paukkuen ja kiskoo pensaita, jopa pieniä puitakin maasta, niin että ilma pimenee.
"Olin ennättänyt viidenkymmenen kyynärän päähän, ennenkuin norsut saattoivat kääntää suuntaansa. Mutta vain hetkeksi niiden kulku keskeytyi. Pian ne keksivät minut jälleen, ja äänekkäästi toitottaen ne hyökkäsivät tiheässä rivissä jälkeeni. Te tiedätte kaikki, että minä juoksen nopeasti, mutta nopeinkin mies ryömii verrattuna ärtyneen norsun hyökkäykseen. Norsut, varsinkin johtaja, pääsivät pian kintereilleni.
"Näin vähän matkan päässä edessäni pienen viidakon, ja tuumin, että voisin varmaankin löytää sieltä piilopaikan, jos vain ennättäisin niin pitkälle. Huomasinkin maassa puoleksi heinien ja oksien peitossa olevan kolon ja arvasin että se oli villisian pesä. Sehän olisi mainio piilopaikka, kunhan villisika ei olisi pesässään, ja hetken kuluttua minä ryömin takaperin koloon. Tuskin olin päässyt perille, ennenkuin kuulin norsujen tömistävän pääni päällä. Mutta samassa kuului äkäistä röhkinää takaani. Minä lensin kuin pyssyn ampumana ulos kolosta ja heittäydyin parin askeleen päähän puolikuolleena. En ennättänyt muuta kuin tuntea, että pesän äreä omistaja oli purrut syvän haavan reiteeni, kun villisika jo hyökkäsi ohitseni samaan suuntaan kuin norsutkin. Sitten makasin tiedottomana monta tuntia.
"Kun tulin jälleen tajuihini, oli yö. Pian kuulin kaukaa laukauksia, jotka seurasivat toisiaan määrättyjen väliaikojen jälkeen, ja laukaisin oman pyssyni vastaukseksi. Jatkamalla ammuskelua minun onnistuikin ohjata ystäväni luokseni, sillä en voinut liikahtaa paikaltani.
"He kantoivat minut leiriin ja minä makasin kolme viikkoa voimatta liikahtaa paikaltani. Villisian pureman arvet ovat yhä jäljellä, ja saankin pitää ne kuolinpäivääni saakka. Olen puhunut."
"Entäs miten kävi sen norsun, jonka sinä ammuit?" kysyi Selim, kun
Moto oli lopettanut mielenkiintoisen kertomuksensa.
"Se löydettiin seuraavana päivänä, parin tunnin matkan päässä siitä paikasta, jossa minä olin sitä ampunut. Verijälkiä myöten eläintä oli helppo seurata. Kisesa ansaitsi paljon rahaa tuolla norsulla, sillä sen torahampaat olivat tavattoman suuret."
"Montako kangaspalasta sinä sait Kisesalta?" kysyi Selim edelleen.
"Ainoastaan neljäkymmentä."