Abdullah ja Mussoud olivat vielä niin peloissaan, etteivät he voineet muuta kuin itkeä hiljaa, ja vastaanpanematta he antoivat kuljettaa itsensä pois ja sitoa köysiin. Mutta Selim ei tahtonut enää nousta maasta, ja hänen itsepäisyytensä kiihoittamina kaksi sotilasta löi häntä keihäittensä varrella selkään, niin että poika meni tainnoksiin.
Selimin maatessa siinä tajuttomana keksi joukon johtaja virtahevon nahasta tehdyn piiskan erään vartijan vyöllä. Ja tämä johtaja, ankaran ja ilkeämielisen näköinen mies, Tifum, haukkumanimeltään Byah (paha), osasi varmaankin käyttää tuollaista piiskaa, sillä hän heilutti sitä ilmassa ja vinkahutti sitä Selim paran korvissa.
"Nouse ylös, ylpeä arabialaispoika! Tifum Byah ei käske kahta kertaa. Muuten saat maistaa samaa piiskaa, jolla sinun kurja kansasi piinaa orjiaan. Meillä on monen päivän matka Ututaan, mutta saat sinä vielä kokea pahempaakin kuin tätä, ennenkuin me saavumme perille. Nouse ylös! Etkö tottele?" Ja samassa hän antoi piiskan vinkaista nuorukaisen selässä, kunnes tämä huusi ääneensä tuskasta, katselijoiden nauraessa ja osoittaessa sormellaan punaisia piiskanjälkiä.
Lopulta poika oli Tifumin mielestä saanut kylliksi ja hän antoi kahden miehen nostaa hänet ylös maasta ja sitoa hänet. Itse hän kumartui Selimin yli ja sanoi ivallisella äänellä:
"Muista mitä sinulle sanon, kalpea poika, sinä saat palvella Tifumia hänen orjanaan, hoitaa hänen lapsiaan, paimentaa hänen karjaansa, viljellä hänen maataan ja kantaa vettä ja puita hänelle. Minä murran sinun ylpeän mielesi ja pakotan sinua tottelemaan pienintäkin viittaustain. Kuuletko mitä sanon?" Selim ei ymmärtänyt sanaakaan, mutta niin suuresti hän inhosi irvistelevää neekeriä, että hän melkein vaistomaisesti sylkäsi häntä kasvoihin. Tifum vastasi korvapuustilla, ja poika kaatui jälleen tiedottomana maahan, ja vaikka häntä kuinka kovasti olisi piiskattu, ei ainoatakaan valittavaa ääntä kuulunut. Tajuttomana hänet kannettiin toisten vankien luokse.
Kaatuneilta arabeilta riistettiin heidän vaatteensa ja ruumiit asetettiin riviin. Ja ikäänkuin Selim olisi aavistanut, mitä oli tekeillä, hän kohosi istualleen ja katseli isänsä ja hänen ystäviensä häväistyjä ruumiita, jotka lepäsivät rinnatusten. Hän unohti hetkeksi kaiken muun ja tuijotti vain suurin, surullisin silmin rakkaan isänsä maallisia jäännöksiä.
Kaiken aamupäivää kuului ampumista, mutta illan suussa se lakkasi, ja Ferodia palasi joukkoineen kylään. Hän kertoi, että leiri yhä piti puoliaan, mutta että Olimali ja Ferodia aikoivat huomenaamuna vallata sen yhteisin voimin. Toistaiseksi oli asetettu vahteja leirin ympärille, jotta ei kukaan pääsisi pakenemaan sieltä, ja viemään mukanaan kallisarvoisia tavaroita.
Kwikurun asukkaat olivat valmistaneet runsaan aterian Ferodialle ja hänen miehilleen, ja aluksi he sammuttivat nälkäänsä niin suurella innolla, etteivät välittäneet vangeistansa, jotka olivatkin lujissa köysissä. Mutta kun Tifum oli kertonut Ferodialle komeista valkoihoisista orjistansa — siten hän nimitti arabialaispoikia — käski tämä tuoda heidät Olimalin ja hänen eteensä.
Tifum kiiruhti hakemaan arabialaispoikia, jotka olivat vajonneet syvään uneen. Hän antoi kaataa heidän niskaansa kylmää vettä, jotta he tulisivat täysin hereille ja märkinä hän saattoi heidät sitten päällikön eteen.
Kun nuoret vangit saapuivat Ferodian luo, kertoi tämä parhaillaan niistä kalleuksista, jotka he seuraavana päivänä tulisivat voittamaan. Soihtujen himmeässä valossa näyttivät poikien ruumiit vieläkin aavemaisemman valkoisilta kuin muuten, ja Ferodia, joka ei koskaan ollut nähnyt valkeaihoisia maassansa, hätkähti heidät nähdessään.