Isän ja pojan vielä syleillessä sai Amer nuolen selkäänsä ja kaatui vetäen poikansa mukanaan maahan. Nuolen oli ampunut vahva käsivarsi, sillä sen toinen pää pisti ulos rinnasta ja raapaisi Selimiä, niin että isän ja pojan veri sekaantui toisiinsa. "Urhoollinen Simba ja Moto, pelastakaa poikani!" huusi Amer. "Pelastakaa hänet sen rakkauden vuoksi, jota aina olen teille osoittanut. Selim, suutele äitiäsi isäsi puolesta. Amina! — Sel — Ah!" Näin huutaen Amerin sielu kohosi korkeimman tuomarin istuimen eteen.
Simba ja Moto peittivät herransa ruumiin vaatteella ja painoivat
Selimin isänsä viereen, kuiskaten:
"Maatkaa hiljaa, nuori herra. Me pelastamme teidät, mutta teidän täytyy totella meitä. Maatkaa hiljaa, ikäänkuin olisitte kuollut, niin villit vievät teidät Katalambulan kylään, ja me tulemme sinne teitä tavoittamaan. Abdullah, Mussoud, Isa, käykää kaikki pitkäksenne Selimin viereen! Kaikki päälliköt ovat kaatuneet! Wallahi! Mikä surun päivä Sansibarin arabeille!"
Näin sanottuaan Simba ja Moto heittäytyivät myöskin maahan, mutta pitivät kädessään keihäänsä ja kilpensä.
Watutain riemuhuudot kajahtivat kaikkialta leiristä. Mutta kun Ferodia, päällikkö, oli antanut käskyn sitoa vangit, kiiruhti hän melkein koko joukkonsa kanssa arabien leiriin, missä Sultan ben Ali piti vielä puoliaan niitä vastaan, jotka olivat käyneet hänen kimppuunsa.
Sillä välin kun harvat jälelle jääneet sitoivat vankeja, hyökkäsivät Simba ja Moto pystyyn ja raivasivat itselleen tien portille ennenkuin kukaan ennätti heitä estää. Ja niinpian kuin he olivat päässeet portista ulos, jäivät takaa-ajajat hyvinkin pian kauaksi heidän jälkeensä.
Watutalaiset, joiden mielestä oli turhaa tavoitella pakolaisia, tarkastivat kuolleita ja haavoittuneita, varsinkin arabeja. Nämä viimeksimainitut herättivät suuresti heidän uteliaisuuttaan, varsinkin se ryhmä, jossa Amer ben Osman ja pojat olivat kallisarvoisissa puvuissaan. Heidän alettuaan riisua näiltä vaatteita hämmästyivät he suuresti, kun Isa kohosi istualleen ja rukoili armoa. Pian toisetkin seurasivat hänen esimerkkiään. Petoksesta suuttuneina watutalaiset vetivät peitteen Amer ben Osmanin kasvoilta, mutta hän oli todellakin kuollut.
Toiset tahtoivat nyt ottaa pojat heti hengiltä, mutta toiset sitä vastustivat: "Miksikä me tappaisimme heidät, kun voimme ottaa heidät orjiksemme?" Ja tämä ehdotus saavutti lopulta kaikkien hyväksymisen.
He riisuivat nyt vaatteet Isan yltä, mutta koska hän oli tummapintainen, eivät he kiinnittäneet häneen sen suurempaa huomiota, vaan veivät hänet toisten vankien joukkoon ja sitoivat hänetkin lujin niiniköysin.
Vastustuksesta ja kyynelistä huolimatta riistettiin Selimiltä, Abdullahilta ja Mussoudilta heidän vaatteensa. Kun watutalaiset näkivät heidän valkean ihonvärinsä, ihmettelivät he suuresti, mitä olentoja he saattoivat olla. He painoivat sormellaan Selimin haavaa, niin että pari veripisaraa pursui esille. Se lisäsi heidän hämmästystään, sillä miten saattoi valkoihoisella olla punainen veri? Selimin ylpeää luontoa loukkasi tällainen tarkastus, ja hän peitti kasvonsa käsiinsä salatakseen punastumistaan. Mutta yksi neekereistä veti kädet pois hänen kasvoiltaan. Hänen täytyi näyttää kielensä ja hampaansa, ja hänen käsivarsiensa ja sääriensä lihaksia koeteltiin. Se oli jo liikaa hänelle. Hän heittäytyi isänsä ruumiin yli, itki ja rukoili Jumalaa, että hänkin saisi kuolla.