Selim ei päästänyt vähintäkään valituksen ääntä huuliensa yli, ei edes huokausta. Hän tuskin enää tunsi ruumiillista kipua, mutta hänen sydämensä oli raskas. Heidän vaeltaessaan eteenpäin keskellä auringonpaistetta ja hiljaisuutta, jonka rikkoivat vain orjien paljaitten jalkojen töminä ja pikku Mussoudin valitukset iski häneen ajatus, että hän varmaankin sai kärsiä enemmän kuin muut sen vuoksi, että hän oli unohtanut rukoilla Jumalaa. Syynä tähän ei ollut kuitenkaan se, että Selimin mieli olisi ollut kova tai katkera, hän ei ollut vain uskaltanut lähestyä Allahia pesemättömin käsin ja jaloin. Hän päätti kuitenkin nyt ensi tilassa valmistautua rukoukseen, ja siihen hänelle tarjoutuikin mahdollisuus, kun Tifum pikku Mussoudin hartaasta pyynnöstä antoi karavaanin hetkeksi pysähtyä. Tuo orjavouti teki sen kuitenkin ennen muuta saadakseen itse tupakoida, eikä suodakseen lievennystä poikarukalle.
Niin pian kuin Tifum käänsi selkänsä, otti Selim valkeaa hiekkaa maasta ja hieroi sillä jalkojaan, käsiään, kasvojaan ja ruumistaan, ikäänkuin hän olisi pessyt itseään. Sitten hän käänsi kasvonsa koilliseen, Mekkaan päin, ja alkoi rukoilla.
Hän rukoili Allahia, taivaan ja maan valoa, vanhurskasta, kaikkivaltiasta ja kaikkitietävää Jumalaa.
"Epäuskoiset ovat laskeneet julmat kätensä minun päälleni, joka olen oikeauskoinen ja oikeauskoisen poika. He ovat sitoneet minut kuin teuraslampaan, he ovat lyöneet minua, hirveät hihnat ovat syöneet verille ihoni, terävillä keihäillään he ovat pistäneet minua."
Sitten hän rukoili Allahin armoa ja pyysi häntä pelastamaan hänet epäuskoisten käsistä.
"Sinä ihmisten herra, kuningas ja Jumala", lopetti hän, "pelasta minut vihollisteni käsistä sen lupauksen tähden, jonka olet profeettasi Muhammedin kautta antanut meille. Kuule isättömän rukous ja armahda häntä."
Kun Selim oli lopettanut hartaan rukouksensa, heittäytyi hän maahan ja nousi jälleen virkistyneenä ylös.
"Abdullah, ystäväni", sanoi hän tälle, joka istui veljensä vieressä, "minun mieleni on virkistynyt. Minulla on hyvä tuuma."
"Minä näin sinun rukoilevan, Selim, ja toivoisin, että minäkin voisin rukoilla, mutta sydämeni on katkera. Minusta tuntuu, niinkuin voisin kirota kaikkia ihmisiä ja itseänikin ja sitten kuolla. Mussoudin hetket ovat luetut, ja jos hän kuolee, on minusta yhdentekevää, mihin minä joudun."
"Rakas ystävä", sanoi Selim lempeästi, "koraanissa sanotaan: Hädässä rukoile Jumalaa, hän kuulee sinua. Hänen korvansa on avoinna hädänalaisille".