"Niin, Abdullah, minä pakenen, vaikka sinä jäisitkin tänne, olen väsynyt tähän elämään ja tahdon kuolla metsässä. En pelkää kuolemaa, mutta minä en tahdo, että sanottaisiin, että Selim, Amerin poika, kuoli kuin aasi tien vieressä, Tifumin potkimana. Jos minä kuolen, niin tahdon kuolla kuin arabi, kenenkään muun kuin Allahin näkemättä kurjuuttani ja vain taivaan linnut kuolinvuoteeni ympärillä. Tee minulle palvelus, Abdullah ystäväni. Jos Mussoud elää huomenna, niin sano hänelle, että olen paennut, ja suutele häntä puolestani. Suutele minuakin ennenkuin nukut, sillä kun heräät huomenna, olen minä poissa. Ikeen köysi on jo höllinnyt kaulastani, yhdessä silmänräpäyksessä olen siitä vapaa."
"Kiitos, Selim, että ajattelet veljeäni, ja minä toivon sinulle Allahin rauhaa ja siunausta. Ja kun sinä kotimatkalla näet Otavan taivaalla, niin muista: Abdullah ajattelee sinua. Saattakoon pyhä Muhammed sinut jälleen äitisi luo, ja kun olet ystäviesi parissa niin muista minun äitiäni ja vie hänelle tervehdykseni. Minun täytyy koettaa nukkua jaksaakseni kävellä huomenna. Minä annan sinulle ystävyyden suudelman, ja koska tahdot paeta, niin toivon, että Allah on pelastava sinut."
He laskeutuivat molemmat levolle, ja Abdullah vaipui pian uneen, mutta Selim makasi valveilla ja tuumi pakoaan. Äkkiä hän muisti Simban ja Moton jäähyväissanat ja ihmetteli, ettei hän aikaisemmin ollut niitä ajatellut. Nehän olisivat antaneet hänelle voimia kestää paremmin ja kärsivällisemmin raskaita koettelemuksia.
Mutta ei vieläkään ollut myöhäistä. Jos nuo molemmat ystävät elivät, niin hän ei ollut yksin. Hän päätti siis paeta suoraan etelään, koettaa tunkeutua metsän halki ja päästä Ututa kylän lähitienoille, josta hän voisi saada jonkun ohjaamaan itseään Katalambulan luo. Hetken aikaa hän tuumi tappaa Tifumin hänen omalla keihäällään, mutta luopui siitä heti, sillä sellainen teko ei olisi ollut arabin eikä Amer ben Osmanin pojan arvoinen.
Pari tuntia kului nopeasti tuumiessa. Kaikki nukkuivat sikeässä unessa, ja tuletkin näyttivät sammuvan. Vain hiukan punertavaa hillosta oli jäljellä.
Selim rukoili Allahilta rohkeutta ja voimaa, köysi oli irti ja pää vapaa. Vapaa!
Hän nousi pystyyn ja hiipi äänettömästi puun luo, jonka juurella aseet olivat, valikoi itselleen pari keihästä, pyssyn, ruutisarven ja patruunalaukun ja hiipi sitten yhtä hiljaa pois, kuin hän oli tullutkin.
Parilla pitkällä harppauksella hän kulki toisen puun luota toisen luo, ja joka kerta, kun hän saapui uuden puun luo, tuntui hänen pelastumisensa yhä mahdollisemmalta. Nuo korkeat, paksut rungot, jotka yön aikana näyttivät vielä paksummilta ja pitemmiltä kuin päivällä, muodostivat ikäänkuin muurin hänen ja hänen vihollistensa välille.
Vihdoinkin hän oli vapaa! Hän kulki vapaasti, hän ajatteli vapaasti, ja tuo ajatus hurmasi häntä, niin että hänen sydämensä oli pakahtua. Hänen askeleensa tulivat lujemmiksi, pään ryhti ylpeämmäksi, selkä suoremmaksi. Jokin voima pakotti häntä yhä eteenpäin. Väsymys näytti paenneen, tavaton joustavuus piti hänen voimiaan yliaja hän kiiti vapautta kohti.
Ääretön joukko mustia puunrunkoja solui hänen ohitseen, hänen edessään ja hänen ympärillään levisi metsä äärettömän laajana, ja yhä oli yö. Pimeys ei näyttänyt koskaan loppuvan, ja Selim oli iloinen, että niin oli. Hän toivoi, että ikuisesti olisi yö ja että hänen vihollisensa nukkuisivat.