Mutta vaikka yö oli pitkä ja ystävällisesti suojeli häntä läpipääsemättömällä vaipallaan, loppui sekin niinkuin kaikki muukin. Mutta silloin oli Selim jo kaukana watutaleiristä.
Aamu alkoi sarastaa, kun yön musta vaippa ensin hiukan harmaantui. Sitten valkeni yhä enemmän puiden lehvien yläpuolella, kunnes taivas tuli kellertävän kalpeaksi ja vihdoin teräksensiniseksi. Valoisa juova läikehti Selimin tiellä, lehdet välkkyivät vihreinä ja liikkuivat aamutuulessa.
Miten vilpoiselta ja tuoreelta ilma tuntuikaan! Maailma oli kuin uudestisyntynyt, ja hyönteisten surinasta Selim saattoi päättää, että muutkin nauttivat päivän valosta.
Pian päivä valkeni kokonaan, ja aurinko nousi kirkkaana taivaalle. Mutta Selim katseli sitä nyt toisin tuntein kuin edellisenä päivänä. Silloin hän vihasi sen kuivaa, polttavaa kuumuutta, joka tuotti vain väsymystä ja janoa. Nyt se oli kuin suunnaton lamppu jonka tarkoituksena oli valaista metsän hämärää, korkeaa holvia. Se ei tuottanut enää väsymystä eikä janoa, se vain virkisti ja vahvisti mieltä.
Päivemmällä Selim saapui lammikolle, jossa kasvoi keltaisia lotuskukkia.
Miten ihanalta vesi maistui! Miten vilpoinen ja hiljainen metsä oli näin keskipäivän aikana! Vähän matkan päässä lammikosta oli suuri ontto bambupuu. Selim meni lähemmäksi tarkastamaan, ja huomasi että puun sisällä oleva aukko oli suuri kuin huone. Hän ryömi sen sisään, laskeutui levolle ja nukkui.
Kun hän heräsi, oli taaskin yö. Hän oli varmaankin nukkunut kahdeksan tai kymmenen tuntia. Ensi hetkessä hän ei tiennyt, missä hän oli, mutta vähitellen silmä tottui pimeyteen ja hän muisti paenneensa orjuudesta.
Hän muisti myös kaiken muun: tuskallisen ikeen ja Tifumin armottomat iskut. Hän nousi kiireesti jatkaakseen matkaansa.
Mutta ulkopuolelta kuuluvat hiljaiset, pehmeät askeleet pelästyttivät hänet. Mitähän se saattoi olla? Samassa kajahti naurava ääni, joka sai Selimin veren jähmettymään. Hän tointui kuitenkin pian. Sehän oli vain hyeena, joka oli vainunnut saalista. Moto oli kertonut tästä hirvittävästä äänestä, eikä Selim pelännyt enää.
Mutta pian sen jälkeen kuului kumea karjahdus — toinen, kolmas — kunnes Selimin korvat olivat mennä lukkoon. Tuo ääni oli metsän pelätyn kuninkaan. Ei ole olemassa mitään valtavampaa kuin sen karjunta.