"Se on jalopeura!" tuumi Selim, kun ensimmäinen pelästys oli hiukan laantunut. Hän oli usein toivonut saavansa nähdä jalopeuran, mutta nyt hän ymmärsi, että oli viisainta pysyä paikallaan.
Hänellä oli ladattu pyssy kädessään, eikä puuhun johtava kolo ollut niin suuri, että eläin olisi voinut tunkeutua siitä sisään.
Jalopeura oli vainunnut saaliin ja lähestyi nyt puuta karjuen ja vilkuillen hehkuvin silmin joka puolelle, ja pian se olikin keksinyt, että saalis oli puun sisässä. Selim peräytyi aukolta, ja samassa suuri eläin hyppäsi puuta vasten raastaen käpälillään kuorta, ikäänkuin se olisi päättänyt tunkeutua sen läpi. Sydän kurkussa poika tähtäsi petoeläimen päähän, laukaisi — ja jalopeura kaatui maahan.
Selim ei uskaltanut kuitenkaan lähteä piilostaan, ennenkuin päivä alkoi valjeta. Kauan hän kuunteli ulkoa tulevia ääniä, mutta kun kaikki oli hiljaista, käsitti hän, että jalopeura oli kuollut, ja sitten hän paneutui jälleen maata.
Hänen herätessään oli aivan valoisaa. Puun juurella makasi jalopeura kuolleena. Selim kiipesi maahan ja katseli kuolleen pedon ruumista. Vakavat ajatukset valtasivat hänen mielensä. Hän ajatteli, miten väkevä ja ylväs tuo suuri eläin oli ollut edellisenä iltana samoillessaan metsässä. Ja nyt, miten heikko se oli! Lapsikin olisi voinut leikitellä sen harjalla ja hampailla.
"Jospa kaikki viholliseni kaatuisivat yhtä helposti kuin sinä", tuumi Selim mielessään. "Sääli vain että olet saastainen, sillä olen hirveän nälkäinen. Mutta sinua en saa syödä."
Sitten Selim jatkoi jälleen matkaansa etsien joka puolelta metsänriistaa, voidakseen tyydyttää nälkäänsä. Hän oli ollut kolmekymmentäkuusi tuntia ruuatta, ja kasvuiässä olevalle pojalle se on pitkä aika.
Villejä hedelmäpuita ei ollut, ei metsäpersikoita eikä villejä luumuja. Ko-virta näytti jakavan sen eteläpuolella olevat suuret tasangot kahteen aivan erilaiseen alueeseen. Puut tässä osassa lounais-Uroria, missä Selim nyt kulki, olivat parhaasta päästä rakennuspuita. Jos Selim olisi tuntenut aarniometsiä paremmin olisi hän löytänyt joukoittain syötäviä juuria. Mutta sitä hän ei ymmärtänyt eikä niinollen tutkinut maata, vaan kulki alakuloisin mielin eteenpäin. Auringon laskiessa hän näki pienen antiloopin, ja rukoillen metsäonnea nosti pyssyn poskelleen. Pieni eläin kaatui verissään maahan, ja Selim kiiruhti sen luo, nylki elukan, leikkasi siitä lihaiset osat ja kantoi ne puuhun, jossa hän aikoi viettää yönsä. Koottuaan kuivia oksia ja sytytettyään tulen hän paistoi lihapalat ja söi ahnaasti pahimpaan nälkäänsä. Sitten hän pani maata.
Aamulla hän söi jälleen, otti mukaansa lopun ruuan ja jatkoi matkaansa. Koska hän tunsi olevansa hyvissä voimin, kulki hän varsin pitkän matkan. Illalla hän otti jälleen eväänsä esille, ja vaikka hän huomasikin, että liha alkoi pahentua — hän ei ollut malttanut kylliksi paistaa sitä edellisenä iltana — söi hän kuitenkin hyvällä halulla. Mutta seuraavana aamuna se oli täynnä matoja, ja Selimin oli pakko heittää se pois.
Aamupuolen päivää Selim vaelsi jälleen ja lepäsi kuumimman ajan. Hän oli heikkona nälästä ja janosta, mutta kulki sittenkin muutamia tunteja ikäpuolella, kunnes ei jaksanut enää, vaan sammutti nälkänsä unella.