Kun Selim seuraavana aamuna jatkoi matkaansa, oli metsä tavattoman hiljainen. Hän ei nähnyt ainoatakaan elävää olentoa, vain joitakin haukkoja kierteli puiden yläpuolella. Hän laahasi tunnin toisensa jälkeen väsyneitä jalkojaan eteenpäin, kunnes aurinko laski taivaanrantaan. Vettä hän ei myöskään ollut nähnyt koko päivänä, ja jano kiusasi häntä suuresti.
Taaskin koitti uusi päivä. Nälkä ja jano oli heikontanut Selimin voimat ja tarmon. Jos hän olisi tiennyt, että watutakylän pellot olivat parin tunnin matkan päässä, ja että tie, jota myöten Ferodian karavaani kaksi päivää aikaisemmin oli kulkenut, oli vain penikulman päässä hänestä! Mutta suuren metsän siimeksessä, joka ympäröi häntä joka taholta, hän ei tiennyt mitään. Kunpa hän vain olisi jaksanut kiivetä jonkun korkean puun latvaan, niin hän olisi nähnyt, minne käsin hänen olisi pitänyt vaeltaa. Mutta hän saattoi tuskin erottaa taivasta, niin tiheät olivat puiden latvat ja niin kiinteästi toisiinsa kietoutuneet.
Väsyneen, nälkäisen ja janoisen Selimin mielestä metsä oli aivan loputon. Hän tuijotti eteensä toivoen, että se alkaisi harventua ja etsi silmillään joka puolelta eläviä olentoja, joko nelijalkaisia tai lintuja. Hän katseli ylöspäin nähdäkseen edes vilahdukselta sinistä taivasta.
Jos hän olisi ollut tottuneempi matkustamaan Afrikassa, olisi hän tiennyt, että hän olisi löytänyt joka notkosta vettä, jos hän vain olisi kaivanut kepillä syvälle maan sisään, ja että kaikkialla löytyi juuria, joilla voi sammuttaa nälkänsä. Mutta hän ei tiennyt mitään tästä kaikesta. Siksi hän kulutti kalliit hetkensä lepoon ja hyökkäsi sitten taas hermostuneesti eteenpäin, kunnes nälkäinen ruumis ei kestänyt enää ja hänen jalkansa uupuivat. Hän kaatui maahan, nousi taas ylös, mutta jäi lopulta tunnottomana makaamaan. Poika parka, hän sai kalliisti maksaa isänsä halun kartuttaa rikkauksiaan vaihtamalla ihmisolentoja kangaspakkoihin ja lasihelmiin!
Pyörtymiskohtauksen jälkeen, jota kesti muutamia minuutteja, hän koetti nousta istumaan, mutta ei jaksanut vaan kaatui selälleen. Maatessaan pitkänään katse kiintyneenä ylöspäin, hän ajatteli niitä iloja, joista hänen oli täytynyt luopua, ja mitä enemmän ruumis kärsi, sitä halukkaammin ajatukset liitelivät entisissä iloissa. Ääneensä valittaen hän sanoi:
"Oi, jospa vielä kerran saisin nähdä meren, jospa saisin nähdä valkean rannan, jossa leikittelin Abdullahin ja toisten toverieni kanssa, ennenkuin heittäydyimme uimaan mereen! Muistan, miten me kotona keräännyimme mangopuun alle, miten sen hedelmät riippuivat kultaisina ja purppuranpunaisina ja miten iltatuuli liikutteli lehtiä, taivutti kuninkaallisen kokospalmun latvaa ja tuoksuvaa kaneelipuuta ja kohotteli räikeänvihreän appelsiinipuun oksia, jonka hedelmät olivat kuin palsamia sielulleni. Jospa minulla olisi nyt yksi ainoakin appelsiini! Muistan sokeriruo'on ambranväriset varret ja sen ihanan mehun, kokospähkinöiden virvoittavan maidon, loistavan granaattiomenan suloisine tuoksuineen ja makuineen, keltaiset sitruunat, jotka poistavat kuumeen ja janon sekä meloonit, joiden tummanvihreän kuoren sisäpuolella on niin ihania aarteita. Oi, Sansibar, paratiisi maan päällä! Amer ben Osmanin onneton poika näkee sen puiden ja kukkien, talojen ja puutarhojen tulevan yhä lähemmäksi."
Väristen hän katseli ympärilleen suuressa, hiljaisessa aarniometsässä, jonka ilma oli tukehduttaa hänet.
"Ilma on täällä varmaankin myrkyllistä", jatkoi hän kuumehoureissaan. "Jättiläispuut kaatuvat mädäntyneinä maahan ja tuhannet hyönteiset asettuvat niihin, taittuneita oksia putoaa alas ja mädäntyneet lehdet löyhkäävät pahalta. Kuulen kaukaa nälkäisen jalopeuran karjuvan. Ehkäpä se vainuaa arabialaispoika parkaa, ja vieläkin kamalammalta tuntuu korvissani leopardin ääni ja hyeenan nauru."
Katkerin mielin Selim pahoitteli, että oli koskaan syntynyt, ja ajatuksissaan hän kävi läpi viime aikojen kärsimykset.
"Minä näin jalon isäni kaatuvan ja itse jäin yksin — minä itkin ensin suurta suruani, sitten kärsin kaikki helvetin tuskat ja lopulta toivoin, etten koskaan olisi nähnyt päivän valoa. Oi, noita hirveitä marssipäiviä, joista ei tuntunut tulevan koskaan loppua, kun jano kalvoi ruumistani eivätkä väsyneet jäsenet totelleet tahtoani."