Houreissaan hän näki edessään kuolleet, jotka oli jätetty tielle ja makasivat siinä avoimin, jäykin silmin, ja kuolemankauhu valtasi hänet, kun hän kuvitteli näkevänsä oman hautansa tämän metsän korkean, vihreän holvin alla.
"Ei kukaan sure Selimin kuolemaa", valitti hän, "äitini ja palvelijani eivät pese kuollutta ruumistani eivätkä kääri minua valkoisiin kääreliinoihin, ja pyhä imani ei lue rukouksia kuolleen sieluni pelastukseksi."
Mutta tätä kuolemanpelkoa ei kestänyt kauan. Hänen ajatuksensa alkoivat sumentua, mutta hän kykeni vielä lausumaan kuoleman tervetulleeksi ja kuiskaamaan jäähyväiset synnyinsaarelleen ja sille kauniille maalle, joka oli tuottanut hänelle niin paljon kärsimyksiä. Hänen viimeiset sanansa kuuluivat: "Minä tulen, rakas isäni!"
SEITSEMÄS LUKU
Ferodian riemukulku. — Katalambula ottaa hänet vastaan. —
Abdullah lahjoitetaan Kalululle. — Tapaa Simban ja Moton. —
Kalulu suunnittelee Selimin etsimistä. — Pyssy löydetään. — Selim
löydetään. — Hänet tuodaan tajuttomana kylään. — Toipuminen. —
Kalulun ja Selimin ystävyys.
Kahdentenakymmenentenäyhdeksäntenä päivänä Kwikurun taistelun jälkeen saapui Ferodia riemukulussa Katalambulan kylään. Edellisenä iltana olivat sanantuojat ilmoittaneet voitokkaan päällikön tulon, ja kun seuraavan päivän aamupuolella näkyi suuri tomupilvi, joka osoitti, missä sotajoukko kulki, kohotettiin iloisia huutoja.
Jo paljoa ennen kuin Ferodian etujoukko tuli näkyviin viljapeltojen keskeltä, oli Katalambulan kylän portille kerääntynyt sotilaiden omaisia. Kahdentuhannen ihmisen kurkusta kajahti yhtä aikaa riemuhuuto "lu-lu-lu", neljätuhatta kättä taputti innokkaasti, neljätuhatta ruskeaa ja mustaa jalkaa hyppi ilmaisten omistajainsa iloa.
Rumpujen rämistessä Ferodia lähestyi. Ei kukaan sivistynyt kuningas olisi voinut käyttäytyä sen arvokkaammin kuin hän. Hän astui kuin jalopeura, hän nojasi käsivartensa kahden solakan nuorukaisen olkapäihin, hän kantoi päätään ylpeästi pystyssä. Hänen edellään astui kaksisataa valittua sotilasta, joiden päitä koristivat liehuvat höyhentöyhdöt ja jotka asettuivat Katalambulan majan ulkopuolelle. Sitten saapui Ferodia itse, ja hänen jäljessään taaskin kaksisataa sotilasta. Kunkin sotilaan kasvoja ympäröi seepranharja, ja tässä mustassa, jäykässä jouhikoristeessaan he näyttivät vielä entistäänkin sotilaallisemmilta. Sitten seurasi täysikasvuisten vankien joukko kaksikymmenhenkisissä ryhmissä kantaen Ferodian sotasaalista, ja viimeisenä tulivat vangitut pojat johtajanaan Abdullah, jonka valkea iho veti kaikkien silmät puoleensa. Viisisataa sotilasta muodosti jälkijoukon.
Sotilaat asettuivat neliöön, ja vangit kantoivat ennenmainitun suuren puun ympärille tavarapakkansa. Katalambula lepäsi penkillä, joka päivän kunniaksi oli koristettu jalopeuran ja leopardin nahoilla, ja hänellä oli kädessään lyhyt sauva, johon oli kiinnitetty kirahvinhäntä. Sillä hän huiskutti pois kärpäsiä.
Uteliaat joukot olivat kiivenneet aitaukselle sekä majojen katoille, ja Ferodia seisoi yksin piirin keskellä suuren saaliinsa vieressä. Hän, samoinkuin kaikki muutkin, odotti, mitä Katalambula sanoisi.