Saavuin tänne tänään aamulla, mutta koska poikkesin Wieniin, en tunne mitään väsymystä. On myöhäinen ilta, hermot eivät salli minun nukkua, sentähden istuudun kirjoittamaan. Kirjoittaminen näkyy todella käyvän tavaksi, ja siinä on kieltämättä viehätyksensä. Mikä ilo talossa tulikaan! ja mikä herttainen olento se täti on! Ilo ei salli hänenkään nukkua, ja päivälliseksi ei hän syönyt mitään. Kotona Ploszowissa riitelee hän lakkaamatta isännöitsijänsä herra Chwastowskin kanssa, joka on hyvin jäykkä mies eikä kärsi mitään vastaansanomisia, vaan antaa sanan sanasta. Vasta kun riita yltyy siihen määrään, että ero näyttää välttämättömältä, vaikenee täti ja ryhtyy syömään suurella ruokahalulla, jopa jonkinlaisella vimmalla. Tänään hänen täytyi olla moittimatta palvelijoita, joka kaikesta päättäen on hänelle välttämätöntä. Hän oli kuitenkin erinomaisella tuulella, enkä saata sanoin kuvata millä rakkaudella hän katseli minua koko päivällisen ajan. Hänen tuttavansa ovat ruvenneet nimittämään minua "epäjumalaksi", ja se suututtaa tätiä suuresti.
Aavistukseeni ja pelkooni on todella ollut syytä, sillä tädillä ei ole yksin aikomuksia, vaan hän on jo katsonut tytönkin. Hänellä on tapana päivällisen jälkeen pitkin askelin mitata permantoa ja ajatella ääneen. Salaperäisyydestä huolimatta, jolla hän koetti ympäröidä itseään, kuulin seuraavan yksinpuhelun:
— Hän on nuori, komea, rikas, nerokas — olisipa tyttö hullu, jollei paikalla rakastuisi.
Huomenna lähdemme tanssiaisiin, jotka herrat panevat toimeen naisten kunniaksi. Niistä kuuluu tulevan jotakin varsin loistavaa.
Varsovassa tammikuun 25 p:nä.
Koska olen "homo sapiens", ikävystyttävät tanssiaiset minua tavallisesti; aviomiehenehdokkaana en kärsi niitä, mutta taiteilijana minä joskus nautin niistä — tietenkin taiteilijana ilman salkkua. Kuinka kauniit ovatkaan tuollaiset leveät, valaistut, kukkien koristamat portaat, joita ylös juhlapukuiset naiset nousevat! He näyttävät kaikki silloin niin korkeilta, ja kun seisoo alhaalla ja näkee heidän kulkevan pitkiä pukujaan laahaten, muistuttavat he enkeleitä Jaakopin unessa. Minua miellyttää tuo aaltoileva liike, valo, kukkaset, kevyet kankaat, jotka kuin heleä auer verhoavat nuoret tytöt; puhumattakaan paljaista kauloista, povista ja käsivarsista, jotka silmän nähden tuntuvat kehittyvän muotoonsa, jähmettyvän ilman vaikutuksesta ja käyvän kiinteiksi kuin marmori. Hajuaistini nauttii niinikään. Minä pidän hyvistä hajuvesistä.
Tanssiaiset onnistuivat erinomaisesti. Täytyy tunnustaa, että Staszewski ymmärtää järjestää. Tulin juhliin yhdessä tädin kanssa, mutta kadotin hänet näkyvistäni heti etehisessä, sillä Staszewski riensi paikalla tarjoamaan hänelle käsivarttaan. Täti raukka käyttää suurissa vastaanottotilaisuuksissa jonkinlaista kärpännahkaista vaippaa, ja häntä sanotaan sen takia "komeaksi vaippaniekaksi". Saliin astuessani pysähdyin ovelle saadakseni yleissilmäyksen ihmisvirrasta. Outo liikutus valtaa mielen, kun muutaman vuoden poissaolon jälkeen taasen joutuu keskelle kansalaistensa kasvoja. Me tunnemme silloin selvästi, että nuo ihmiset ovat meille lähempiä olentoja kuin kaikki ne, joita olemme kohdanneet maailmalla, ja kuitenkin me samalla tutkimme ja tarkastamme heitä kuin vieraita. Varsinkin herättivät naiset huomioni.
Sanottakoon mitä tahansa, niin on meidän ylhäisömme hienostunutta väkeä. Olkoot kasvot kauniit tai rumat — aina niistä henkii vastaan vanha sivistys. Naisten kaulat ja olkapäät toivat, huolimatta siitä, että joskus olivat nuortean pyöreät, mieleeni Sèvren porsliiniteokset. Niissä oli jotakin niin taiteellista. Mitä jalkoja minä näinkään, mitä käsiä ja mitä käden taipeita! Totta totisesti: me emme näyttele europpalaisia, me olemme sitä.
Olin seisonut noin neljännestunnin, miettien minkä noista päistä, minkä noista povista täti olikaan mahtanut määrätä minulle. Silloin tulivat Sniatynskit. Olin tavannut ystäväni muutamia kuukausia sitte Roomassa ja hänen rouvansakin tunsin ennestään. Rouva Sniatynski miellyttää minua, sillä hänellä on erinomaisen suloiset kasvot ja sitte hän kuuluu niihin poikkeusnaisiin, jotka eivät anasta miehensä elämää itselleen, vaan uhraavat hänelle omansa. Äkkiä livahti joukkoomme nuori nainen, joka tervehdittyään rouva Sniatynskiä ojensi minulle valkeahansikkaisen kätensä ja virkkoi:
— Etkö tunne minua, Leon?