Anielka tuntui hänkin mielihyvällä kuuntelevan sitä. Kohteliaasti puhellessaan Sniatynskien kanssa päivällisen aikana muistutti hän todella nuorta emäntää, joka ensi kertaa vastaanottaa vieraita uudessa, omassa kodissa. Sitä katsellessa riemuitsi tädin sydän — ja koko aterian aikana lausui hän kohteliaisuuksia Sniatynskille. Minä huomasin tämän kaiken kestäessä asian, joka on niin kuulumaton, etten uskoisi sitä todeksi, jollen omin silmin olisi nähnyt sitä, nimittäin että rouva Sniatynski punastuu korvia myöten, kun hänen miestään kehutaan. Punastua miehensä tähden kahdeksan vuoden yhdyselämän jälkeen! Olisinkohan minä todella pannut paperille loruja, kun tässä vasta kirjoitin huomioitani puolattarista?
Päivällinen kului erinomaisen hauskasti. Tuollainen aviopari houkuttelee joukottain ihmisiä avioliittoon, sillä jokaisen joka näkee sen, täytyy päätellä: "No, jos avioliitto on tuollaista, niin menen minäkin naimisiin!" Minä puolestani ainakin näen ensi kerran avioliiton näin iloisessa valossa. Tähän asti se aina on esiintynyt elämän proosana, arkipäiväisyytenä ja peitetyn välinpitämättömyyden harmaana hämäränä.
Varmaan kajasti tulevaisuutemme Anielkallekin tuossa valossa, näin sen hänen säteilevistä kasvoistaan.
Päivällisen syötyä jäimme Sniatynskin kanssa ruokasaliin, koska tiesin hänen mielellään ottavan tilkan konjakkia päivällisen jälkeen; vanhemmat naiset menivät saliin, ja Anielka ja rouva Sniatynski juoksivat yläkertaan katsomaan joitakin volynialaisia maisemakuvia. Minä kyselin Sniatynskilta hänen kappalettaan, josta hän tuntui olevan levoton. Keskustelu kääntyi entisiin aikoihin, jolloin molemmat halusimme koettaa vielä kehittymättömiä siipiämme. Sniatynski kertoi minulle miten hän vähitellen oli päässyt itseluottamukseen, kuinka usein hän oli epäillyt ja kuinka hän vieläkin usein epäilee, vaikka jo jossakin määrin on raivannut auki tiensä.
— Sanoppas, kysyin häneltä, — mitä sinä teet maineellasi?
— Kuinka niin — millä lailla maineellani?
— No, kannatko sinä sitä hiippana pääsi päällä vai kultaisena taljana olkapäilläsi, vai seisooko se kirjoituspöydälläsi, vai riippuuko se salissasi? Kysyn kuten ihminen kysyy, jolla ei ole aavistusta siitä, mitä maine on ja mitä sillä tehdään, kun se omistetaan.
— Edellyttäkäämme siis, että minulla on maine. Siinä tapauksessa sanon sinulle: ihmisen, joka kantaa mainetta päässään tai olkapäillään tai joka panee sen kirjoituspöydälleen tai ripustaa sen saliinsa, täytyy olla hiton huonoa henkistä syntyperää, puhuakseni kuvannollisesti. Myönnän, että maine aluksi mairittelee itserakkautta, mutta vain henkisen nousukkaan koko elämän se kykenee täyttämään ja vain hänelle se voi korvata kaikki muut onnen muodot. Toista on tietoisuus siitä, että minun työni ymmärretään, että se herättää vastakaikua — siitä saattaa julkinen henkilö iloita. Mutta mitä iloa minulla, yksityisellä, voi olla siitä, että joku seurassa virkkaa minulle enemmän tai vähemmän typerän näköisenä: "Kuinka monesta hauskasta hetkestä kiitämmekään teitä!" tai että, jos olen syönyt jotakin sopimatonta, joku päivälehti paikalla kirjoittaa: "Riennämme kertomaan lukijoillemme siitä surullisesta uutisesta, että kuuluisa kansalaisemme X. X. sairastaa vatsatautia" — mitä hyötyä minulla on siitä? — Hyi olkoon! keneksi sinä luuletkaan minua?
— Kuulehan, puhkesin puhumaan, — enhän minäkään ole turhamainen, mutta ihminen tarvitsee kun tarvitseekin tunnustusta. Tarve on hänessä synnynnäinen. En ole, Herra nähköön, turhamainen, mutta sanon sinulle sittenkin suoraan: kun ihmiset näkevät minussa joitakin kykyjä, kun he puhuvat niistä ja säälittelevät niitä, niin se — vaikka kelvottomuuteni samalla tulee minulle selvemmäksi kuin milloinkaan — mairittelee minua tavallaan ja tuottaa minulle mielihyvää — ehkäpä tuskallista — mutta sittenkin mielihyvää.
— Siksi että sinun käy sääli itseäsi ja syystä. Älä sotke asiaa. Minun käsittääkseni ei kenellekään voi tuottaa mielihyvää, jos häntä sanotaan aasiksi.