Tuo rouva Sniatynski on aika veitikka! Hän tuli muka kysymään mieheltään, saako hän mennä, ja kun tämä, varoitettuaan häntä pukeutumaan huolellisesti, antoi luvan, kääntyi hän minun puoleeni ja kysyi aivan kissamaisin elein:
— Sallitteko te Anielkan tulla?
Tietysti Anielka punastui korvia myöten, mutta minäkin, vanha syntinen, jota kuin partaveistä on hiottu mitä erilaisimmilla kovasimilla seuraelämässä, jouduin ensi hetkessä anteeksiantamattoman hämilleni. Päästyäni tasapainoon menin Anielkan luo, nostin huulilleni hänen kätensä ja sanoin:
— Anielka on täällä Ploszowissa käskijänä, ja minä olen ensimäisenä valmis tottelemaan hänen käskyjänsä.
Minun olisi tehnyt mieli heti Sniatynskin kanssa lähteä heidän perässään kasvihuoneeseen, mutta hillitsin itseni. Tunsin tarvetta saada puhua Anielkasta ja tulevasta avioliitostani, tiesin Sniatynskinkin lopulta pyrkivän siihen aineeseen. Helpoitin asiaa sillä, että heti naisten mentyä kysyin:
— Ja yhäkö sinä vielä horjumatta uskot opinkappaleihisi?
— Enemmän kuin milloinkaan, tai oikeammin sanoen: aina samalla tavalla. Ei ole maailmassa kuluneempaa sanaa kuin rakkaus, ja sentähden sitä on ikävä toistaa, mutta sanon sinulle sittenkin näin kahdenkesken: rakkaus yleisessä merkityksessä ja rakkaus yksilöllisessä merkityksessä ovat asioita, joiden edessä kaiken kritiikin tulee vaieta. Niin, ne ovat elämän peruslait. Minun filosofiani käskee minua jättämään ne filosofoimiseni ulkopuolelle — enkä minä, hitto vie, siitä syystä pidä itseäni muita typerämpänä. Rakkauden kautta on elämä jonkin arvoinen — ilman rakkautta ei minkään.
— Puhukaamme yksilöllisestä rakkaudesta, tai siirtykäämme yksin tein naiseen.
— Hyvä on. Siirtykäämme. Siis: naiseen!
— Ystäväni, etkö näe miten uskomattoman hataralle pohjalle olet rakentanut onnesi?