Ja niin menimme. Sanottuamme herttaiselle parille hyvästit palasimme kotiin. Hämärsi jo, mutta kirkas iltarusko paloi vastassamme, joten täydellisesti näin Anielkan kasvot. Hän tuntui kiihtyneeltä. Luultavasti he rouva Sniatynskin kanssa olivat puhuneet hyvin suoraan. Ehkäpä Anielka odotti sitäkin, että juuri nyt lausuisin sanat, joita hän ikävöi. Ne polttivatkin jo minun huuliani, mutta ihme ja kumma: minä, joka olen kuvitellut tunteen asioissa olevani herra, jos missä, minä, joka olen pitänyt itseäni konserttitaiteilijana, minä, joka miekkailuharjoitusten aikana vastasin mestarillisimpiinkin iskuihin kylmäverisesti, jollen riittävällä kätevyydelläkään — minä olin tällä hetkellä mielenliikutuksen vallassa kuin ylioppilas. Mikä ero tunteissa! Pelkäsin, etten saa sanaa suustani, ja vaikenin.
Äänettöminä saavuimme portaille. Tarjosin hänelle käsivarteni, koska reenjalakset olivat hioneet lumen liukkaaksi — ja kun hän nojasi olkapäätäni vastaan, tunsin taasen miten tuota naista halajan. Tunne puistatutti minua ja karkasi kipunoiden lailla pitkin hermojani.
Tulimme etehiseen.
Siellä ei ollut ketään, ei edes vielä valoakaan, ainoastaan uunin suun raoista paistoi palava lieska. Hämärän ja yhä jatkuvan äänettömyyden vallitessa riisuin turkkitakin Anielkan yltä, mutta kun takin alta äkkiä huokui vastaani hänen ruumiinsa lämpö, suljin hänet syliini, painoin rintaani vastaan ja kosketin huulillani hänen otsaansa.
Minä tuskin tiesin mitä tein. Anielka mahtoi kokonaan jähmettyä, sillä hän ei tehnyt vähintäkään vastarintaa. Tosin hän samassa hetkessä riuhtaisi itsensä irti sylistäni, sillä viereisestä huoneesta kuuluivat palvelijan askeleet. Hän tuli sytyttämään tulta. Anielka karkasi ylös huoneeseensa, ja minä suuntasin kiihtyneenä kulkuni ruokasaliin.
Jokaisen vähänkin yritteliään miehen elämässä on ollut tuollaisia hetkiä — tietysti minunkin elämässäni. Mutta tavallisesti olen pysynyt aivan tyynenä ja täysin tietoisena siitä, mitä teen. Nyt kiersivät ajatukset ja vaikutelmat päässäni kuin myrskyn kiidättäminä. Onneksi oli ruokasali tyhjä. Täti ja Anielkan äiti istuivat etempänä, pienessä salissa.
Menin sinne, mutta ajatukseni oli niin toisaalla, että tuskin ymmärsin naisten puhetta. Minut valtasi levottomuus. Kuvittelin, että Anielka nyt seisoo huoneessaan painellen käsiä ohimojaan vastaan. Koetin tuntea ja käsittää mitä sillä hetkellä liikkui hänen päässään ja sydämessään.
Mutta pian astui Anielka huoneeseen. Hengitin helpommin, sillä olin kuvitellut, ties mistä syystä, ettei hän tänä iltana tulisi näkyviin. Hänen poskillaan paloi voimakas puna, ja silmät loistivat kuumeisina. Nähtävästi hän puuterilla oli koettanut viilentää polttavia kasvojaan, sillä jäljet tuntuivat selvemmin vasemmalla ohimolla. Hellyin kokonaan kun häntä katselin. Tunsin suuresti rakastavani häntä.
Otettuaan käsiinsä jonkun työn, istui hän pää painuksissa. Huomasin kuitenkin, että hän hengitti nopeasti ja että hän tuontuostakin vilkaisi minuun kysyvin, levottomin silmin.
Haihduttaakseni hänen levottomuuttansa sekaannuin vanhempien naisten keskusteluun, joka koski Sniatynskeja, ja virkoin: