Rupesin nyt kyselemään Anielkan terveyttä. Elin oudossa, salaisessa, selittämättömässä levottomuudessa, sillä pelkäsin kuulevani jotakin, joka olisi ollut aivan luonnollista ja asianmukaista, mutta joka äärimmilleen olisi kiihoittanut hermojani, en itsekään tiedä mistä syystä. Mikä raukka minä olen! Onneksi täti käsitti mitä tarkoitin ja huudahti entiseen häijyyn tapaansa:
— Mitä vielä!… Talon hän kykeni myymään, mutta muuta hän ei ole saanut aikaan!
Käänsin heti keskustelun toisiin asioihin. Kerroin tädille, että samaa matkaa kanssani oli tullut nykyajan suurin naispianisti, joka, ollen hyvissä varoissa, vain halusi antaa pari konserttia hyväntekevää tarkoitusta varten. Täti on aina oma itsensä. Kaikkein ensiksi hän rupesi moittimaan neiti Hilstiä siitä, ettei hän ollut tullut talvella, parhaaseen konserttiaikaan; sitte vasta hän huomasi, ettei vielä ole aivan myöhäistä ja tahtoi suoraa päätä hyökätä Klaran luo. Vaivoin sain hänet käsittämään, että minun ensin on paras valmistaa Klaraa ottamaan häntä vastaan. Täti on muutamien hyväntekeväisyysseurojen puheenjohtaja ja pitää kunnianasianaan muiden yhdistysten kustannuksella korjata haltuunsa kaikki mitä voi irti saada — sentähden hän pelkää, etteivät muut ehtisi ennen häntä.
Lähtiessään kysyi hän:
— Milloin muutat Ploszowiin?
Mutta minä vastasin, etten ensinkään aio muuttaa sinne. Olin matkalla ajatellut, että lienee paras asua Varsovassa. Ploszow on penikulman päässä; lähden sinne aamulla ja viivyn iltaan asti. Minulle se on yhdentekevää, mutta sittepähän en anna ihmisille aihetta luuloihin. Minusta on hauskempaa, ettei rouva Kromickikaan voi luulla minun ehkä haluavan asua saman katon alla hänen kanssaan. Muistan niinikään keskustellessani Sniatynskin kanssa ohimennen ja ikäänkuin olisi ollut kysymys aivan vähäpätöisestä asiasta, maininneeni, etten aio muuttaa Ploszowiin. Huomasin hänen antavan täyden tunnustuksen ajatukselleni ja aikovan puhua pitemmältäkin Anielkasta. Sniatynski on hyvin intelligentti mies, mutta hän ei käsittänyt, että muuttuneet elämänolot muuttavat suhteet läheisimpiinkin tovereihin. Hän tuli luokseni ikäänkuin yhä olisin ollut sama Leon Ploszowski, joka väristen kuin lehti Krakovassa rukoili häneltä apua. Hän likeni minua samalla kovakouraisella avomielisyydellä kuin silloin ja alkoi paikalla käydä kiinni asioihini. Pidätin hänet silmänräpäyksessä, ja hän sekä suuttui että hämmästyi. Vasta myöhemmin sain hänet mukautumaan sävyyni, ja me keskustelimme ikäänkuin ei viime kohtaustamme ensinkään olisi ollut. Huomasin kuitenkin hänen olevan uteliaan tietämään, millä mielellä nykyään olen, ja kun ei hän päässyt minuun käsiksi suoraa tietä, niin hän rupesi urkkimaan kiertäen, kaartaen, käyttäytyi siinä kömpelösti kuten ainakin kirjailija, joka kirjoituspöytänsä ääressä saattaa olla syvä psykologi ja terävä analytikko, mutta käytännöllisessä elämässä on naivi kuin ylioppilas.
Jos saisin käsiini huilun, niin saattaisin, kuten muinoin Hamlet vastata hänelle: "tee hyvin ja soita, mutta jos sanot ettet osaa, niin kuinka voit edellyttää, että sinä, joka et puukappaleesta saa irti säveltä, voisit mielin määrin soittaa minun sieluani?"
Yöllä olin lukenut Hamletin en tiedä kuinka monennen kerran ja siitä johtui vertailuni. Suorastaan käsittämättömänä pysyy minulle, että nykyajan ihminen jokaisessa henkisessä olotilassaan, kaikkein uudenaikaisimmissa, monimutkaisimmissa sielunhämmenteissään tapaa enimmin analogiaa itsensä kanssa tästä Holinshaedin suurelle, veriselle legendalle rakennetusta draamasta. Hamlet on ihmissielu sellaisena, jommoinen se oli, on ja tulee olemaan. Minun ymmärtääkseni Shakespeare siinä on sivuuttanut nerokkaisuudenkin rajat. Sillä Homeron tai Dantenkin ymmärrämme heidän aikakautensa pohjalla, käsitämme, että he ovat voineet suorittaa tehtävänsä — mutta miten tämä englantilainen seitsemännellätoista vuosisadalla on saattanut elää läpi kahdennenkymmenennen vuosisadan herkistyneen psykologian, se tulee kaikista Hamlet-tutkimuksista huolimatta pysymään minulle ikuisena arvoituksena.
Ojennettuani Sniatynskille Hamletin huilun uskoin hänen huomaansa neiti Hilstin; sitte rupesin puhumaan hänen dogmeistaan; sanoin, että juuri koti-ikävä ja velvollisuudentunne olivat aiheuttaneet matkani. Mutta sanoin sen huolimattomasti, eikä Sniatynski tietänyt laskenko leikkiä vai puhunko täyttä totta. Ja taasen tein sen havainnon, josta jo Parisissa huomautin. Se moraalinen yliherruus, jonka viime tapaukset olivat antaneet Sniatynskille minuun nähden, katosi katoamistaan. Hän ei itsekään ymmärtänyt mitä ajatella; yksi ainoa asia oli hänelle selvänä: se, etteivät vanhat avaimet enään aukaisseet minua. Kun hänen lähtiessään taasen suosittelin hänelle neiti Hilstiä, katsahti hän minuun nopeasti ja virkkoi:
— Taitaa olla sinulle tärkeä asia?