Sen täytyi pian tapahtua, koska pöytä oli valmiiksi katettu ja teekeittiö pihisi ja puhkui ilmaan höyrypilviään. Taaskaan ei pieninkään yksityiskohta jäänyt minulta huomaamatta. Huomasin, että salissa oli verraten kylmä ja pimeä, sillä ikkunat antoivat pohjoiseen päin. Hetken perästä kiintyi huomioni siihen, että kolmesta ikkunasta valui tummalle, vahatulle permannolle kolme valojuovaa; sitte rupesin katselemaan astiakaappia, ikäänkuin se olisi ollut uusi, vaikka tunsin sen lapsuusvuosiltani; sitte tuli mieleeni keskustelu, joka minulla kerran oli ollut Sniatynskin kanssa tässä salissa, kun ikkunasta katselimme hänen rouvaansa ja Anielkaa, jotka päällyskengät jalassa menivät kasvihuoneelle.

Vihdoin valtasi minut yksinäisyyden ja alakuloisuuden tunne. Asetuin ikkunan ääreen ollakseni likempänä valoa ja siirtyäkseni tekemään huomioita puutarhaan. Äskeistä sisällistä kaksinaisuuttani jatkui yhä, ajattelin nimittäin samalla kaiken aikaa, että pian, ehkä parin minuutin perästä näen hänet, tervehdin häntä, puhun hänelle ja sittemmin tulen näkemään hänet joka päivä, kuukausmääriä. Kysymykset: kuinka se tulee tapahtumaan? mitä tulee tapahtumaan? tunkivat toinen toisensa perästä mieleeni. Muutamat ihmiset suorittavat pelon vallassa hurjia rohkeuden tekoja; minussa kehittävät levottomuus, päättämättömyys ja epätietoisuus aina sisällistä ärtymystä ja suuttumusta. Niin nytkin. Eroitus entisen Anielkan ja nykyisen rouva Kromickin välillä kävi minulle äkkiä selvemmäksi kuin milloinkaan. "Vaikka tempaisit kuun kulmillesi, ajattelin, vaikka olisit sata kertaa kauniimpi ja viehättävämpi kuin saatan aavistaa, niin et ole minulle mikään, tai herätät minussa ainoastaan inhoa." Ja minun kiukkuni kasvoi kasvamistaan, kun kuvittelin — ties mistä syystä — että hän nyt ja yleensä vastaisuudessa tulee kaikin keinoin antamaan minun tietää, että olen erehtynyt ja että hän iät päivät tulee pysymään minulle saavuttamattomana, vaikka miten häntä halajaisin. "Saadaan nähdä!" vastasin hänelle hengissä ja tunsin, että edessäni tulee olemaan outo ja loppumaton kamppailu tuon naisen kanssa, kamppailu, jossa samalla sekä voitan että joudun tappiolle, koska menetän muistot ja saavutan rauhan. Minusta tuntui tällä hetkellä, että minulla on sekä voimaa että rohkeutta torjua jokainen hyökkäys.

Samassa avautui hiljaa ovi ja huoneeseen astui Anielka.

Hänet nähdessäni tunsin kuinka päässäni alkoi humista ja kylmä levisi ruumiiseeni sormenpäätä myöten. Tuo olento, jonka näin edessäni, kantoi tosin rouva Kromickin nimeä, mutta hänen piirteensä olivat minun entisen Anielkani suloiset, tuhatkertaisesi rakastetut ja sanomattoman ihanat. Kaaoksessa, joka kiehui päässäni, huusi yksi ääni muita väkevämpänä: "Anielka, Anielka, Anielka!" Hän ei huomannut minua tai hän piti minua jonakin toisena, koska seisoin poispäin valosta. Vasta kun astuin häntä likemmä, nosti hän silmänsä ja jäi kuin naulattuna seisomaan. En yritä edes kuvata mikä pelästys, hämmennys, mielenliikutus ja ujo nöyryys kuvastui hänen kasvoillaan. Hän kalpeni niin, että pelkäsin hänen pyörtyvän. Kun puristin hänen kättänsä, tuntui minusta siltä kuin olisin pidellyt jääpalaa. Kaikkea muuta osasin odottaa, mutta en tällaista jälleennäkemistä. Olisin voinut vannoa, että hän jollakin lailla antaa minun tuntea olevansa rouva Kromicki. Mutta ei sinnepäinkään! Edessäni seisoi pelon ja mielenliikutuksen järkyttämänä entinen Anielkani. Minä olin tehnyt hänet onnettomaksi, minä olin syyllinen, ja hän katseli minuun tällä hetkellä ikäänkuin hän olisi ollut anteeksiannon tarpeessa. Entinen rakkauteni, katumukseni ja säälintunteeni valtasivat minut sellaisella voimalla, että menin aivan sekaisin. Senverran saatoin hillitä itseäni, etten temmannut häntä syliini ja painanut rintaani vastaan tai ruvennut viihdyttelemään häntä sanoilla, joilla puhutellaan rakastettua olentoa. Minulla oli niitä sanoja sydän täynnä. Ja minä olin sellaisen mielenkuohun ja hämmennyksen vallassa, kun odottamattani ja aavistamattani rouva Kromickin sijasta olin tavannut Anielkan, etten saanut sanaa suustani, vaan ainoastaan painelin hänen kättään. Mutta täytyihän lopulta kuitenkin sanoa jotakin — ja minä kokosin ajatusteni tähteet ja kysyin pakoitetulla, vieraalla äänellä:

— Eikö täti ollut puhunut sinulle tulostani?

— Täti… oli kyllä, vastasi Anielka ponnistellen.

Ja taasen vaikenimme molemmat. Tunsin, että täytyy jatkaa keskustelua, kysyä äidin vointia ja hänen omaa terveyttään, mutta näytti mahdottomalta päästä siihen. Toivoin kaikesta sydämestäni, että joku tulisi vapauttamaan meitä molempia. Täti tulikin, seurassaan nuori tohtori Chwastowski, isännöitsijän poika, joka kuukauden päivät on ollut talossa Celina rouvan lääkärinä. Anielka riensi heti pöydän luo kaatamaan teetä, minä tervehdin tätiä ja jäin puhumaan hänen kanssaan. Senjälkeen pääsin oman itseni herraksi, ja me istuuduimme pöytään.

Kyselin nyt Celina rouvan terveyttä. Vastatessaan vetosi täti joka hetki nuoreen tohtoriin, ja tämä kääntyi minun puoleeni sillä alentuvaisuudella, millä vastaleivottu oppinut kohtelee maallikkoa ja arvonsa tunteva demokraatti — vaikkei kukaan millään lailla ole tahtonut häntä loukata — vastaa ihmiselle, jota hän pitää aristokraattina. Hän teki minuun varsin itserakkaan miehen vaikutuksen, ja minä puhuttelin itse asiassa häntä kohteliaammin kuin hän minua. Se huvitti minua tavallaan ja johti tasapainoon ajatuksiani, joita Anielkan läsnäolo kaiken aikaa hämmensi. Tuontuostakin täytyi minun katetun pöydän yli katsoa häneen ja eräänlaisella epätoivolla toistelin itsekseni: "samat piirteet, samat hienot kasvot, sama hiusten varjostama otsa; sama tyttömäinen Anielka. Se jota rakastin, joka olisi voinut tehdä minut onnelliseksi, mutta joka ei enään ole minun, vaan ikipäiviksi mennyt!" Tässä tunteessa oli samalla kertaa sanomaton sulo ja suuri kipu. Anielka oli jo jonkun verran saanut mielenliikutuksensa hillityksi, mutta oudon hätääntynyt hän yhä vielä oli. Jonkun kerran uskalsin kääntyä hänen puoleensa kysyen jotakin hänen äidistään, saadakseni suhdettamme muodostumaan luonnollisemmaksi ja vapaammaksi. Osaksi se minulle onnistuikin. Jopa hän vakuutti, että "äiti ilostuu, kun saa sinut nähdä". Sitä en tosin uskonut, mutta kuuntelin silmät ummessa hänen ääntään, joka oli minulle kauniimpi kaikkea musiikkia. Keskustelumme luisti yhä vapaammin. Täti oli erinomaisella tuulella, osaksi tuloni johdosta, osaksi sentähden, että hän oli käynyt Klaran luona, joka oli luvannut hänelle konsertin. Poismennessään oli täti portaissa tavannut kaksi rouvaa, toisten hyväntekeväisyysyhdistysten suojelijattapa. He tulivat myöhään — ja se se juuri niin huvitti tätiä. Hän kyseli minulta Klarasta, joka oli tehnyt häneen mitä parhaimman vaikutuksen. Aterian lopulla tulin erinäisten kysymysten johdosta kertoneeksi matkoistani. Täti ihmetteli, että olin käynyt Islannissa asti, ja virkkoi, kyseltyään miltä maailma siellä näytti:

— No kyllä pitää ihmisen asioiden olla hullusti ennenkuin hän lähtee sinne.

— Minun asiani olivatkin silloin hullusti, vastasin.