— En tiedä, sanoi hän. — Tuli ikävä Anielkaa — ja arvelen, että hänenkin on ikävä minua. Tuskinhan me kantakaan kuukautta vietimme yhdessä. Vastanaineille se on hiukan liian vähän — eikö totta?
Hän nauroi puisevasti ja jatkoi:
— Muuten minulla on täällä asioitakin. Asioita ja aina vain asioita!
Hän rupesi laajasti selittämään asioitaan, mutta minä en kuunnellut häntä enkä käsittänyt sanaakaan. Kuulin ainoastaan tuontuostakin sanan "liikepääoma" ja näin monokkelin heilahtelevan. Kumma, kuinka suuressa onnettomuudessa pienet asiat voivat kiusata. En tiedä lieneekö se yleistä, tiedän vain, että sana "liikepääoma" ja monokkeli kiusasivat minua sietämättömyyteen asti. Kohtaamisemme ensi hetkellä olin todella tajuttomana, mutta pystyin silti seuraamaan jokaista monokkelin liikettä. Niin on aina — ja niin nytkin.
Teetä juotuamme saatoin Kromickin huoneeseen, jonka olin määrännyt hänelle yöksi. Hän kertoi minulle lakkaamatta ja rupesi palvelijan avulla aukomaan matkalaukkujaan. Hetkeksi hän keskeytti kertomuksensa näyttääkseen minulle joitakin kaukaisesta idästä tuomiansa esineitä. Muun muassa avasi hän kantohihnan, jossa, paitsi matkapeitettä, oli kaksi pientä, itämaalaista mattoa, ja virkkoi:
— Nämä ostin, kun kävin Batumissa. Eivätkös ole sievät? Sopivat mainiosti vuoteittemme eteen.
Hän väsyi, lähetti pois palvelijan, asettui nojatuoliin ja jutteli edelleen yrityksistään ja tulevaisuudentoiveistaan. Minun ajatukseni olivat aivan toisaalla. Muutamissa tapauksissa katsoo ihminen pelastukseksi saada puolustaa osaa onnestaan, kun ei hän voi puolustaa koko onneaan. Minulle oli tällä hetkellä tärkeintä tietää lähteekö Kromicki mukaan Gasteiniin vai eikö. Sentähden virkoin hetken perästä:
— Minä en ole tähän saakka tuntenut sinua, mutta nyt uskon, että sinä todella tulet kokoamaan omaisuuden! Et katsele elämää pintapuolisesti etkä anna tunnesyiden vaikuttaa tärkeämpiin asioihin.
Kromicki puristi lämpimästi kättäni.
— Et usko, sanoi hän, — kuinka mielelläni suon, että aina luotat minuun.