Kirjoitin vasta, etten rohjennut edellyttääkään hänen suostuvan minuun ilman vastarintaa. Se on totta, sillä kannalla olin tullessani Ploszowiin. Mutta viimein palatessani kotiin Varsovasta luulin hänen suostuvan — ja erehdyin. Hän ei tinkinyt hiuskarvankaan vertaa, hän ei osoittanut minulle pienintäkään sääliä, hän ei ottanut sanojani kuuleviin korviinsa, hän otti kaikki solvaukseksi. Näin suuttumuksen ja epätoivon kipunoivan hänen silmissään, hän riisti irti kätensä, jotka peitin suudelmilla, ja hänen huulensa toistelivat toistelemistaan: "Sinä loukkaat minua!" Hänen tarmonsa teki lopun minun tahdostani, varsinkin kun purkaus tuli minulle odottamatta. Anielka meni niin pitkälle, että uhkasi astua vaunuista ja jalan kulkea Ploszowiin kesken sadetta. Sana "avioero" vaikutti häneen kuin kuuman raudan kosketus. En mitään, en mitään, en mitään minä voittanut, turhat olivat houkutukseni, rohkeat yritykseni, rukoukseni, turha rakkauteni — hän otti kaikki pahaksi, selitti kaikki loukkaukseksi, työnsi kaikki luotaan ja polki jalkainsa alle. Nyt kun näen hänen lempeänä ja lauhana astelevan huoneissa, tuntuu minusta siltä kuin hän olisi aivan toinen nainen. Mitäpä peittelisin itseltäni tosiasioita. Olen kärsinyt niin täydellisen tappion, että minun, jos minulla olisi voimaa, jos olisin toisessa suhteessa elämään, vielä tänä päivänä täytyisi lähteä täältä.
Jos hän rakastaisikin minua, niin mitä hyötyä minulla olisi siitä, jollei hänen tunteensa milloinkaan katkaisisi kahleita, jotka häntä puristavat, jollei se millään tavalla tulisi päivän valoon eikä ilmenisi missään teossa? Yhtä hyvinhän voin kuvitella, että minua rakastaa kreikkalainen Helena, Kleopatra, Beatrice tai Maria Stuart! Sellainen tunne ei anna mitään eikä mitään vaadi. Ehkäpä Anielkan sydän kuuluu minulle, mutta se on pieni sydän eikä se pysty tekoihin! Ehkäpä hän omissa silmissään menettelee kauniisti ja uljaasti uhratessaan tunteensa velvollisuuden alttarille. Onhan siinä tyydytystä, jonka hyväksi saattaa jotakin tehdäkin. Uhraa sinä vaan minut, mutta erehdyt, jos luulet kantavasi suurenkin uhrin, kun uhraat tunteesi ja kuvittelet sillä korvaavasi velvollisuuden!
Mahdotonta minun vastaiseksi on ajatella tai kirjoittaa tyynesti.
Kesäkuun 8 p:nä.
Liehittelevä nainen on aika koronkiskuri: hän antaa vähän, mutta vaatii jättiläiskorkoja. Tänään kun olen tyynemmällä mielellä ja kykenen ajattelemaan selvemmin, täytyy minun tunnustaa, etten ainakaan siinä suhteessa voi syyttää Anielkaa. Hän ei ole antanut minulle mitään eikä hän ole vaatinut minulta mitään. Se, mitä Varsovassa luulin liehittelyn varjoksi, ei ollut muuta kuin hetken iloisuutta ja hyvää tuulta. Itse minä sen kaiken kutsuin esiin, itse otin harha-askeleet, itse olen syypää kaikkeen.
Eri asia on nähdä jotakin, eri asia ottaa se lukuun. Me saatamme olla selvillä erinäisistä, itsellemme vieraista ominaisuuksista toisen ihmisen sielussa, mutta käytännössä me tavallisesti otamme lähtökohdaksi ainoastaan oman katsantokantamme. Niin on käynyt minunkin. Minä olen tietänyt, tai ainakin luullut tuntevani, että me Anielkan kanssa olemme kaksi niin erilaista olentoa kuin jos olisimme kotoisin aivan eri taivaankappaleista — mutta minä en aina ole pitänyt sitä mielessäni, vaan olen laskenut, että hän siinä ja siinä tilaisuudessa menettelisi niinkuin minä olisin menetellyt.
Ja huolimatta siitä, että minä tunnen meidän olevan mitä erilaisimpia olentoja auringon alla — kaksi vastakkaista äärtä, kirjoitan tutun tosiasian tähän ikäänkuin ihmeissäni ja minun on vaikea tottua siihen. Minä olen tuhat kertaa enemmän tuollaisen Laura Davisin kuin tämän Anielkan kaltainen.
Nyt käsitän mitä vastaan minä olen ajautunut pirstaleiksi.
Sitä vastaan, jota jo kauvan olen tuntenut olevani vailla, sitä vastaan, jonka puuttuminen tosin on laajentanut näköpiiriäni ja vapauttanut ajatuksiani, mutta joka samalla on istuttanut sieluuni kuolettavan taudin idun ja tullut tragediakseni.
Hänen sielunsa katkismuksentapaista yksinkertaisuutta vastaan.