— Näistä asioista on ilkeää puhuakin.
— Kuinka niin? Joko sinun käy rumaanialaista sääli?
— Ei, herra nähköön, minun silmissäni hän aina tulee olemaan roisto.
— Kun et sinä voi katsella asiaa objektiivisesti. Mutta eipä kumma: se, jolta kaikki luistaa kuin voideltuna, ei milloinkaan voi asettua vararikkoisen miehen mielentilaan. Siihen vaadittaisiin filosoofia — mutta filosofia ja miljoonanteko kulkevat harvoin käsi kädessä.
En tahtonut jatkaa keskustelua pitemmältä, sillä kurja pelini inhoitti minua sanomattomasti. Minusta tuntui kuitenkin siltä kuin olisin heittänyt maahan jonkin siemenen — tosin ehkä liian heikon ja kasvamiseen kykenemättömän, mutta joka tapauksessa olin taasen saanut kiinni langanpäästä. Muuan asia minua rohkaisi. Sinä hetkenä, jolloin sanoin, että vararikkoon joutuneen miehen on velvollisuus päästää vaimonsa vapaaksi, olin Kromickin kasvoilla huomaavinani levottomuutta ja teennäisyyttä. Huomasin niinikään, että hän hengitti helpommin, kun siirryin puhumaan hänen miljoonistaan. Jos nyt heti tekisin johtopäätöksen, että hän on perikadon partaalla, hätiköisin ehdottomasti. Mutta mahdollisesti voisin edellyttää, etteivät hänen liikeasiansa ole aivan varmalla kannalla. Mahdollisesti ne voivat kääntyä niin tai näin päin.
Minun täytyy päästä siitä varmuuteen. Minussa on aivan selvästi kaksi ihmistä. Toinen sanoo hengessä Kromickille: "Jos sinä vain hiukankin horjahdat, niin minä autan sinua kaatumaan — ja vaikka koko omaisuuteni menisi, niin olisin valmis syöksemään sinut nurin yhdellä iskulla. Silloin olisi edessäni mennyt mies, ja etköhän sinä silloin keksisi käsitteillesi hienompia nimityksiä kuin roistomaisuus."
Samalla olin täysin selvillä siitä, etteivät nämä ajatukset ole omiani. Ne ovat joitakin vieraita ajatuksia, jotka olen saanut kirjoista tai muilta ihmisiltä, ne eivät ikinä olisi saaneet minussa sijaa, jollei asemani olisi näin epätoivoinen, koska ne ovat minulle sekä inhoittavat että luonnonvastaiset. Rahat eivät ikinä ole näytelleet elämässäni osaa, eivät välikappaleina enempää kuin päämääränäkään. Minä en ole pystynyt sellaisten aseiden käyttämiseen. Olen tuntenut, että minun ja Anielkan suhde alentuisi, jos sellaiset idut saisivat siinä juurtua. Äskeiset ajatukseni herättivät minussa niin sanomatonta siveellistä inhoa, että itsekseni puhelin: "Etkö sinä enään karta edes tällaista lankeemusta? Pitääkö sinun tyhjentää sekin malja? Katso miten sinä päivä päivältä alenet. Ennen ei tällaisia ajatuksia olisi johtunut mieleesikään, ajatuksia, jotka kaiken järjen nimessä eivät voi viedä mihinkään tuloksiin, vaan jotka hävittävät sinulta viimeisenkin itsekunnioituksen."
Ennen, kun joskus satuin kuulemaan tädin puhuvan Kromickin raha-asioista ja tuovan esiin epäilyksiään, oli minusta todella tuntunut ilkeältä. Sen tapauksen varalta, että hän joskus pyytäisi apuani tai kehoittaisi minua ottamaan osaa yrityksiinsä, olin ajatellut vastauksenkin valmiiksi. Olin päättänyt, että kieltäydyn sekä auttamasta häntä että ryhtymästä osalliseksi hänen liikeyrityksiinsä — siinä määrässä oli minulle vastenmielistä, että raha sekoitettaisiin minun ja Anielkan väleihin. Muistan, että tämä piirre luonteessani aina on tuntunut minusta hienolta, ja minä olen iloinnut siitä siksi, että olen pitänyt sitä todistuksena tunteeni aateluudesta. Nyt kurotan käteni tuota asetta kohti ikäänkuin olisin pankkiiri, joka koko ikänsä on käynyt sotaa rahalla. Niin pitkälle on päästy.
Tiedän varmasti, että ajatukseni ja tekoni ovat huonommat itseäni, ja monasti mietin miten se on selitettävissä. Nähtävästi kaikki johtuu siitä, etten pääse pois salapoluilta. Minä rakastan jaloa naista, ja rakkauteni on suuri ja ylhäinen, ja kuitenkin syntyy tästä liitosta alituista erehdystä ja ristiriitaa, joka turmelee luonteeni, jopa hävittää hermoistanikin aateluuden. Ennen muinoin, kun lankeemuksen hetkinä viskasin siveellisyyden nurkkaan, jäi minulle kuitenkin aina jotakin… jokin esteettinen tunne, jonka avulla pidin kurissa itse pahankin. Nyt ei minulla ole sitäkään, tai oikeammin sanoen on tämä tunne käynyt minussa voimattomaksi. Olisipa minusta samalla mennyt kyky tajuta tahraisuutta! Mutta ei! Se elää minussa entisellä voimallaan, sillä eroituksella ainoastaan, ettei se enään pidätä minua pahasta, vaan ainoastaan lisää piinaani. Paitsi rakkauttani Anielkaan ei minussa tosin ole sijaa millekään muulle, mutta eihän tajunta tarvitse mitään erityistä sijaa. Se voi asustaa rakkaudessa, vihassa ja tuskassa, kuten syöpä sairaassa ruumiissa.
Joka ei ole ollut minun asemassani, se ei aavista mitä tämä on. Tosin minä kyllä olen tietänyt, että rakkauden selkkauksissa syntyy kaikkinaisia kärsimyksiä, mutta en ole arvioinut niitä kyllin suuriksi. En ole uskonut niiden esiintyvän näin paljaina ja näin sietämättöminä. Vasta nyt minä käsitän eron "tietää" ja "uskoa" sanojen välillä. Nyt minä ymmärrän minkätähden ranskalainen ajattelija sanoo: "Me tiedämme, että meidän täytyy kuolla, mutta me emme usko sitä."