— Älä nyt oikuttele…
Anielka istuutui sanaa lausumatta tädin rinnalle.
Vaikka olin kovin kiihtynyt, panin merkille Kromickin ärtyneen äänensävyn ja Anielkan äänettömän kuuliaisuuden. Tein sen erikoisesti siitä syystä, että jo aamusta alkaen olin huomannut Kromickin kohtelevan vaimoaan tavallista kylmemmin. Nähtävästi samat, minulle tuntemattomat syyt, jotka kerran ennenkin olivat henkineet kylmää heidän välilleen, nyt vaikuttivat entistä suuremmalla voimalla. Mutta minulla ei ollut aikaa ajatella niitä. Vaikutus suudelmista, jotka olin painanut Anielkan jaloille, piti minua yhä vallassaan. Hurma, riemu ja pelko värisytti minua vieläkin. Hurman ymmärsin täydelleen, sillä se valtasi minut aina, kun vain kosketin hänen kättäänkin. Mutta mistä johtui riemuni?… Siitä, että arvasin tuon taipumattoman ja tahrattoman Anielkan pakostakin tuntevan olevansa minusta riippuvainen. Tänäkin hetkenä täytyi hänen itsekseen äännellä: "Minäkin olen langennut enkä saata katsoa ihmisiä silmiin. Olihan hetki sitte jalkaini juuressa mies, joka minua rakastaa, ja minä olen hänen kanssarikollisensa, koska en mene mieheni luo ja sano: rankaise häntä — ja vie minut pois."
Tiesin kyllä, ettei hän voi ottaa tuota askelta, koska hän siten panisi sekaisin perhesuhteet. Mutta tiesin myöskin, ettei hän missään tapauksessa tekisi sitä, koska hänen valituksensa johdosta nousisi riita minun ja Kromickin välillä. Ja jokin ääni kuiskasi korvaani: "Kuka tietää kumpaa hän enemmän pelkää loukkaavansa."
Hänen asemansa oli kun olikin poikkeuksellinen, ja minä käytin sitä hyväkseni kaikella tietoisuudellani, ilman enempää tunnonvaivaa kuin päällikkö sodan aikana ottaessaan varteen jokaisen vihollisen odottamattoman aseman. Kysyin itseltäni ainoastaan: "Menettelisitkö näin, jos tietäisit Kromickin vaativan sinua tilille teoistasi?" Saatoin rehellisesti vastata: Menettelisin! ja niin ollen ei mielestäni muihin asianhaaroihin kannattanut kiinnittää huomiota.
Ei!… Kromicki ei herätä minussa pelkoa muuta kuin senkautta, että hän saattaa ottaa Anielkan ja viedä hänet ties minne. Joudun epätoivoihini, kun vain sitä ajattelenkin.
Mutta tällä hetkellä vaunuissa pelkäsin ennen kaikkea Anielkaa. Miten käy huomenna? Miten on hän minut ymmärtänyt? Pitääkö hän käytöstäni röyhkeytenä vaiko kunnioituksen ja palvomisen ilmaisuna? Minulla oli sama tunne kuin koiralla, joka on puolustanut itseään ja pelkää, että sitä rangaistaan. Istuen vastapäätä Anielkaa koetin aina, kun kuutamon valo lankesi hänen kasvoilleen, lukea niistä mikä minua odottaa. Katselin häneen niin nöyränä, olin niin köyhä, että minun kävi sääli omaa itseäni ja minusta tuntui siltä, kuin hänenkin täytyisi armahtaa minua. Mutta hän ei luonut minuun silmäystäkään, kuunteli ainoastaan tarkkaavasti — tai koetti kuunnella — mitä Kromicki kertoi tädille. Hän selitti laajasti mitä hän tekisi ja miten hän hankkisi suurimmat voitot, jos Gastein olisi hänen. Täti pudisteli päätään, ja Kromicki pani panemistaan: "Eikö totta — vai mitä?" Kaikesta päättäen hän tahtoi saada tätiä tunnustamaan, että hän on viisas ja ovela mies, joka äyristä osaa tehdä kymmenen.
Tie Hofgasteiniin on puhkaistu suoraan vuoren halki ja kiertää kuilujen partaita monessa monituisessa mutkassa. Kuun valo lankesi vuoroin yli tienkäänteiden, vuoroin minuun ja Kromickiin, vuoroin naisiin. Anielkan kasvot olivat lauhan surulliset, ja minua rauhoitti jo jonkun verran se, ettei hänen ilmeensä ollut ankara. En saanut häneltä ainoaa katsetta, mutta tartuin kiinni ajatukseen, että kun hän itse on varjossa ja kuu loistaa minuun, niin hän ehkä katselee minua ja ajattelee: "Ei kukaan maailmassa kuitenkaan rakasta minua niinkuin hän — eikä kukaan samalla ole niin onneton…" Sillä se oli totta.
Vaikenimme molemmat. Ainoastaan Kromicki puhui puhumistaan; hänen sanansa sekaantuivat kosken kohinaan, joka kuului kuilun pohjalta, ja jarrun kirinään, ajurin kun alituiseen täytyi jarruttaa. Tuo kirinä vaivasi tavattomasti hermojani, mutta sensijaan lauha, valoisa yö vaikutti rauhoittavasti. Kuten jo mainitsin, oli täysikuun aika. Valo heijastui vuorille ja levisi pitkin taivaanlakea, pannen Bocksteinkogelin huiput, Tischlkarin jäätiköt ja äkkijyrkänteet Grankogelin luona välkkymään. Lumet huipuilla kimmeltelivät heleän vihreässä, metallinkarvaisessa valossa, ja kun vesiputoukset niiden alapuolella syöksyivät esiin yön pimeydestä ainoana valkeahtavana ryöppynä, näyttivät häikäisevät luminietokset riippuvan ilmassa, keveinä, ikäänkuin eivät olisi kuuluneet tähän maailmaan. Lepo ja lumous luonnossa olivat niin täydelliset, nukkuvat vuoret henkivät sellaista rauhaa, että mieleeni ehdottomasti tulivat sanat:
"Oi hetkeä kun kaksi sydäntä toin' toisellensa anteeks antavat — mit' unohdettavaa, sen unohtavat…"