Koetan kuitenkin karkoittaa epäilyksen luotani. Ei, jotakin olen sittenkin voittanut! Näenhän hänen kasvojensa säteilevän onnesta, näenhän hänen hymyilevän, näenhän hänen katseensa luottamuksella kohtaavan katseeni. Jos minusta vastaiseksi tuntuu ahtaalta ja epäkodikkaalta uudessa talossani, niin johtuu se siitä, että vielä olen tottumaton siihen.
Ennen ei minulla ollut edes kattoa pääni päällä — ja jollen vielä näe mitä olen voittanut, niin sensijaan tiedän, etten ole mitään kadottanut. Ja sitä en milloinkaan unohda.
Elokuun 14 p:nä.
Täti alkaa puhua kotimatkasta. Hänen on ikävä Ploszowiin. Kysyin Anielkalta joko hän tahtoo pois. Hän sanoi tahtovansa, ja niin tahdon minäkin. Ennen liittyi mielestäni paikanmuutokseen aina outoja, salaperäisiä toiveita. Nyt en enään toivo mitään, mutta Ploszowiin liittyy niin paljon kalliita muistoja, että minäkin mielelläni palaan sinne.
Elokuun 16 p:nä.
Päiväni alkavat kulua yksitoikkoisessa menossa. Minä mietiskelen ja lepään. Usein ovat ajatukseni alakuloiset, usein ne katkeavat, mutta sieluni oli jo niin väsyksissä, että sittenkin nautin tästä levosta. Minun on kun onkin parempi kuin ennen. Olemme paljon yhdessä Anielkan kanssa. Luemme ja keskustelemme luetun johdosta. Kaikki mitä minä sanon, tarkoittaa ainoastaan meidän rakkautemme piirin määräämistä, sen ja siihen kuuluvien seikkain lujittamista, mutta ihmeekseni huomaan, etten koskaan puhu suoraan siitä. Olisiko pelko, joka pidättää naista mainitsemasta asioita niiden oikealla nimellä, tarttunut minuunkin? En itsekään tiedä miksi niin on, todennan ainoastaan asian. Se surettaa minua, ajoittain suurestikin — mutta samalla iloitsen, sillä näen, että Anielka on tyytyväinen, jopa enemmänkin: hänen rakkautensa minuun kasvaa. Saadakseni henkisen liittomme niin lujaksi kuin mahdollista olen ruvennut puhumaan hänelle itsestäni. Olen nimittäin ajatellut, ettemme sopimuksemme mukaan saisi salata toisiltamme mitään. Ainoastaan sellaiset asiat, jotka voisivat loukata hänen hienotunteisuuttaan ja naisellista arkuuttaan, olen jättänyt kertomatta. Mutta sensijaan olen koettanut johdattaa häntä siihen sisälliseen draamaani, joka on seuraus skeptillisyydestäni ja kaikesta elämän pohjan puutteesta minussa. Sanoin hänelle suoraan, ettei minulla elämässä ole mitään muuta kuin hänen sielunsa. Kerroin myöskin mitä olin läpikäynyt, siitä kun hän meni naimisiin, mitä mielenmullistuksia minussa oli tapahtunut ja mitä sydämeni oli kärsinyt senjälkeen kun palasin Ploszowiin. Tämän kaiken lausuminen oli minulle sitä mieluisempaa, kun näin kaiken luottamuksen ja ystävyyden varjossa saatoin lausua hänelle: olen aina rakastanut sinua, ja sinä tulet aina olemaan minulle rakkain maailmassa. Hän antoi tunnustusten muodon pettää itseään ja kuunteli — ikäänkuin ei olisi ollut kysymys hänestä — heltyneenä, myötätuntoisena ja ehkäpä nautinnolla. Näin kyynelten täyttävän hänen silmänsä, poven nousevan ja laskevan, koko hänen olentonsa riensi syli auki minua vastaan, ikäänkuin sanoakseen: "Tule tänne, sinun täytyy vihdoinkin saada osaksesi vähän onnea!" Minä vastasin hänelle katseellani: "En enään pyydä mitään, antaudun kokonaan sinun armoillesi."
Tein nämä tunnustukset myöskin totuttaakseni Anielkaa siihen, että suhteen meidän välillämme täytyy olla tällainen. Tahdoin jotenkuten pakoittaa häntä palkitsemaan luottamustani ja kertomaan mitä tänä aikana oli liikkunut hänen päässään ja mielessään. Mutta siihen en päässyt. Koetin kysellä, mutta sanat takertuivat hänen kurkkuunsa ja hänen oli niin vaikea olla, että minun täytyi heittää kyselyni. Ollakseen suora olisi hänen täytynyt ilmoittaa mitä hän tunsi minua kohtaan ja mikä oli hänen suhteensa mieheensä. Siihen minä juuri olisin tahtonut saattaa hänet, mutta sekä hänen arkuutensa omassa asiassaan että hienotunteisuutensa Kromickia kohtaan eivät sallineet sitä.
Minä ymmärrän nämä asiat täydellisesti, mutta silti hiipii katkeruus mieleeni. Pessimismini sanoo: "Sinä saat yksinäsi maksaa kulut suhteestanne. Sinä annat hänelle kaikki ja saat tuskin mitään sijaan. Erehdyt luullessasi, että hänen sielunsa olisi sinun, pysyyhän se sinulta aivan suljettuna — mitä siis itse asiassa omistat?" Ääni on oikeassa — saatan ainoastaan panna toivoni tulevaisuuteen.
Elokuun 17 p:nä.
Mickiewiczin sanat: "Ja minä tunsin onnettomuudekseni vain puolta vapahdusta" palaavat yhtämittaa mieleeni. Ja vaikken puoli-vapahduksessani näkisikään kaikkia niitä puutteita, jotka nyt näen, niin en sittenkään saisi täydellistä rauhaa. Se olisi mahdollista ainoastaan siinä tapauksessa, etten enään halajaisi enempää, nimittäin että lakkaisin rakastamasta. Yhä useammin palaavat minulle epätoivon hetket, jolloin näen, että olen joutunut uuteen umpisolaan. Totta on, että olen saanut huojennusta sietämättömäksi käyneessä tuskassani. Mutta huojennus ei ole samaa kuin tuskan loppuminen. Kun janoinen arapialainen erämaassa ottaa suuhunsa kiven veden asemesta, niin ei hän sillä saa janoansa sammumaan, hän ainoastaan pettää janoaan. Kysyä sopii, enkö minäkin vain petä itseäni. Minussa on taasen kaksi ihmistä: katselija ja näyttelijä, ja taasen arvostelee edellinen jälkimäistä ja tekee hänestä usein pilkkaa. Skeptikko Ploszowski, samainen Ploszowski, joka ei suinkaan järkkymättömästi usko sielun olemassaoloon ja joka kuitenkin on rakastunut sieluun, tekee minuun naurettavan vaikutuksen. Mikä tuo suhteeni Anielkaan oikeastaan on? Eiköhän vain kipeän kiihkomieleni keinotekoinen tuote. Nyt minä vasta olenkin kuin lintu, joka laahaa toista siipeään maassa. Puolet omasta itsestäni olen tuominnut makaamaan halvattuna, elän puoli-elämää ja komennan itseäni rakastamaan ainoastaan puolella rakkaudella. Turha komento! Eroittaa halajaminen rakkaudesta on yhtä mahdotonta kuin eroittaa ajatteleminen olemassaolosta. Niin kauvan kuin olen ihminen, täytyy minun ajatella ihmisen lailla, ja rakastaa saatan niinikään ainoastaan ihmisen lailla. Ihanteellisimmat kaikista tunteista, uskonnolliset, vaativat nekin ilmaisua sanojen, polvistumisen, pyhien esineiden suutelemisen muodossa. Ja minä olen tahtonut eroittaa rakkaudesta naiseen kaiken lihaksitulon, kaiken yhteyden maan kanssa, ja vaatinut, että se maailmassa esiintyisi täydelleen taivaallisena.