Ja hän punastui niin, että hänen piti koettaa sitä peittää. Hän nousi ja kurottautui ottamaan alas kantohihnaa verkkohyllyltä. Kun hän kääntyi meihin päin, ei puna vieläkään ollut kokonaan haihtunut hänen kasvoiltaan, ja lisäksi oli niihin tullut tavattoman tuskallinen ilme. Täti ja Celina rouva eivät huomanneet sitä, sillä he kiistelivät jo täyttä kyytiä siitä, minä päivänä Kromicki saapui. Minä olin sen kuitenkin huomannut, ja mieleeni johtui, että hänen sinä päivänä oli täytynyt alistua kärsimään hänen suudelmiaan ja hyväilyjään. Minut valtasi vimma, ja samalla minua hävetti hänen punastumisensa. Minun rakkaudessani on paljon suuria okaita, mutta niinikään paljon pieniä ja inhoittavia. Ennen Celina rouvan huomautusta olin ollut todella onnellinen, olin nimittäin juuri kuvitellut, että me Anielkan kanssa matkustamme kihlattuna parina. Hyvä tuuleni meni ainoassa hetkessä. Olin Anielkalle vimmoissani ja kohtelin häntä sen mukaan. Hän huomasi sen heti, ja kun me Wienissä hetkiseksi jäimme kahden odotussaliin, kysyi hän:
— Oletko minulle jostakin suuttunut?
— En, mutta rakastan sinua, vastasin tylysti.
Se teki hänet taasen alakuloiseksi. Ehkäpä hän arveli minun saaneeni tarpeeksi lauhasta suhteestamme ja edessään seisovan entisen Leonin. Minä olin kaksinkerroin suuttunut, sillä mieleeni johtui, etteivät kaksinaisuuteni ja tietoisuuteni näy auttavan minua edes siihen, että hallitsisin muutamaa kiusallista mielialaa. Ainoastaan tulevat vaikutukset voivat lääkitä menneitä, ja minun filosofiani ei kelpaa mihinkään.
Heti päästyämme perille kävin Angelin luona, mutta en ehtinyt sinne ennen kuutta, ja hänen työhuoneensa oli suljettu. Anielka lepää huomiseen, ja me menemme sitte yhdessä. Olen tehnyt päätökseni. En tahdo, että hänet maalataan valkoisessa puvussa. Tosin eivät hänen kaulansa ja hartiansa näin ollen tule mukaan, mutta sensijaan näen hänet sellaisena, jommoinen hän on jokapäiväisessä elämässä, siis sellaisena, jommoisena häntä eniten rakastan.
Illalla kävi tohtori Chwastowski luonamme. Hän oli terve ja reipas, kuten aina.
487 Elokuun 26 p:nä.
Näin kauheaa unta. Alan päivän selostuksen tästä unesta, sillä vaikka se itsessään ei merkitsekään mitään, vakuuttaa se minulle, ettei terveillä aivoilla nähdä sellaisia unia. Unettomuus on jo kauvan vaivannut minua, ja eilen olin tuskin sulkenut silmäni, kun vaivuin jonkinlaiseen horrostilaan. Mihin aikaan tuo typerä uni tuli, en tiedä; luultavasti aamupuoleen, sillä kun heräsin, oli jo valoisaa enkä ollut voinut nukkua kauvan. Joukko kovakuoriaisia oli ryömivinään esiin raosta patjan ja sängyn välissä. Ne olivat suuret kuin tulitikkulaatikot. Pian näin niiden ryömivän ylös seinää. Kumma kuinka elävät tuollaiset unet voivat olla. Kuulin selvästi paperin rapisevan niiden karvaisten jalkojen alla. Kun nostin silmäni, huomasin nurkassa kaapin yläpuolella koko läiskän kovakuoriaisia, ja tällä kertaa ne olivat vieläkin suuremmat. Ne olivat valkeat, selässä mustat täplät. Muutamilla näin vatsan alla kaksi riviä jalkoja, jotka olivat kuin kylkiluut. Unessa tuo kaikki tuntui varsin luonnolliselta, mutta teki samalla kammottavan vaikutuksen. Minua iljetti, mutta en pelännyt enkä ihmetellyt. Vasta herättyäni ja kun taas saatoin ajatella tietoisesti, kävi vastenmielisyydentunne sietämättömäksi ja muuttui eräänlaiseksi kauhuksi — se oli kuoleman kauhua. Ensi kerran tunsin jotakin tällaista, ja kuolemanpelkoni pukeutui seuraavaan muotoon: "Kuka tietääkään mikä kammottava mataminen meitä odottaa pimeydessä toisella puolen elämää?" Jälkeenpäin muistin, että olin nähnyt noita jättiläiskokoisia mustan- ja valkoisenkirjavia koppakuoriaisia jossakin museossa, mutta silloin ne tuntuivat minusta joltakin olemattomalta, joka kuului haudantakaisiin kauhuihin. Karkasin vuoteestani, vedin ylös uutimen ja valon nähdessäni tyynnyin täydellisesti. Kadulla vallitsi jo täysi elämä. Koirat kuljettivat vihannesrattaita, palvelustytöt kiiruhtivat torille ja työmiehet tehtaihin. Normaalisen elämän kuva karkoittaa paremmin kuin mikään muu hourenäyt. Minut on vallannut tavaton valon ja elämän kaipuu. Äärimmäinen johtopäätös tästä kaikesta on, etten ole terve. Tragediani syö sisuani kuin mato. Se ei vielä ole mitään, että parrastani ja hiuksistani tapaan valkeita karvoja — mutta kasvoni ovat, varsinkin aamulla, vahankarvaiset, ja käteni käyvät ikäänkuin läpikuultaviksi. En laihdu, ennemmin päinvastoin — mutta siitä huolimatta tunnen selvästi vereni vähenevän, aivan kuten tunnen psyykillisten elinvoimieni kuluvan loppuun — ja kulkuni johtavan häviöä kohti.
Mielipuoleksi en milloinkaan tule. Mahdotonta on ajatellakaan aikaa, jolloin lakkaisin tarkkaamasta itseäni. Muuan tunnettu lääkäri ja ennen kaikkea viisas mies, sanoikin minulle kerran, että mielenhäiriö eräissä tapauksissa on mahdottomuus. Olen muuten taitanut siitä kirjoittaakin. Mutta vaikken voi tulla mielipuoleksi, saatan saada jonkin kauhean hermotaudin — ja koska minä jonkun verran tunnen noita tauteja, saatan suoraan sanoa, etten mistään hinnasta tahtoisi niitä.
Yleensä en luota lääkäreihin, varsinkaan niihin, jotka käyttävät lääkkeitä. Mutta saattaa käydä tarpeelliseksi kysyä heiltä neuvoa, varsinkin jos täti sitä tahtoo. Yhden pettämättömän lääkkeen kyllä tietäisin: jos Kromicki kuolisi ja minä menisin naimisiin Anielkan kanssa, niin tulisin terveeksi. Hermoista johtuva sairaus on parannettava hermotietä.