Rouva Kromicki kai arveli minun lähteneen pois siitä syystä, että minun täytyi — minä voin lisätä hänelle, että myöskin tahdoin. Ja minä ajattelen, että jota suuremman muurin rakennan välillemme, sitä paremmin hän minulta peittyy, sitä nopeammin ja täydellisemmin unohdan hänet.
Klaraa — sanon sen toistamiseen — en rakasta, mutta tiedän, että hän rakastaa minua. Sitäpaitsi olen hänelle kiitollisuuden velassa. Sairauteni aikana sanoin joskus hänen huolenpitoaan saksalaiseksi sentimentaalisuudeksi, mutta toiselta puolen ei se toinen olisi kyennyt sellaiseen. Suuressa siveellisyydessään saattaisi hän mieluummin antaa miehen kuolla kuin nähdä häntä ilman kravattia, koska sellainen oikeus kuuluu yksin vihitylle aviomiehelle. Klara ei välittänyt mistään; hän laiminlöi soittonsa, näki vaivaa, valvoi ja luultavasti joutui ihmisten panettelun alaiseksi, mutta pysyi luonani.
Olen hänelle velkaa ja aion maksaa velkani. Maksan huonosti, sillä annan itseni sentähden, etten välitä itsestäni, että kaikki on minulle yhdentekevää ja että olen ainoastaan pirstale ihmisestä enkä kokonainen ihminen. Mutta koska hän pitää tuota sirpaletta omaa elämäänsäkin kalliimpana — niin ottakoon hän sen omakseen.
Tädille siitä koituu surua, sillä tämä avioliitto tulee loukkaamaan sekä hänen kansallistunnettaan että sukuylpeyttään. Jos hän kuitenkin voisi aavistaa mitä viime aikoina on liikkunut sydämessäni, niin hän mieluummin suostuisi tähän avioliittoon kuin rakkauteen, joka minua kalvaa. Sitä en vähääkään epäile.
Ja entä jos Klaran esi-isät olivatkin kankureja! Minulla ei ole periaatteita, minulla on ainoastaan hermoja, ja jos minulla on katsantokanta, niin on se ennemmin vapaamielinen. Olen jo aikoja sitte huomannut, että niinsanotut vapaamieliset usein ovat ahdasmielisempiä kuin vanhoilliset, kun sensijaan vapaamieliset periaatteet itsessään ovat laajemmat ja paremmin sopivat yhteen Kristuksen opin kanssa — mikä muuten on minulle yhdentekevää.
Mutta näistä asioista ei kannata puhua. Vasta onnettomuudessa paljastuu koko niiden mitättömyys.
Ehdottomasti tulen ajatelleeksi minkä vaikutuksen päätökseni mahtaa tehdä Anielkaan. Minä olen siihen määrään tottunut mittaamaan kaikkea hänen tunteittensa mukaan, etten vieläkään ole päässyt pahasta tavastani.
Lokakuun 22 p:nä.
Tänä aamuna lähetin kirjeen Klaralle. Huomenna saan vastauksen, tai ehkä Klara itse tulee vielä tänä iltana.
Jälkeen päivällisen sain Kromickin toisen sähkösanoman. Kuinka paljon epätoivoa saattaakaan mahtua muutamiin lauseihin! On täytynyt sattua jotakin onnetonta, sillä en mitenkään olisi odottanut romahduksen tulevan näin äkkiä. On kai tapahtunut odottamaton käänne, jota ei Kromicki itsekään ole voinut aavistaa.