— Hän ei saa tietää mistään, ennenkuin lapsi on syntynyt.
— Miten me voimme häntä suojella? Kaikki ihmiset tulevat puhumaan asiasta ja tietysti myöskin sanomalehdet. Miten me voimme häntä suojella?
— Rakas täti, puutuin puhumaan, — en tiedä muuta kuin yhden keinon. Meidän täytyy lähettää noutamaan tohtoria tänne ja sanoa hänelle, että hänen on terveydellisistä syistä määrättävä Anielka matkalle. Minä vien silloin hänet ja Celina rouvan Roomaan, jossa minulla on oma talo. Siellä voin suojella häntä kaikilta tiedoilta. Täällä se käy vaikeaksi, varsinkin kun palvelijat pian saavat tietää asian.
— Mutta sietääkö hänen terveytensä matkustamista?
— En tiedä, se täytyy lääkärin sanoa. Lähetän noutamaan häntä vielä tänä päivänä.
Täti piti ehdotustani hyvänä. Parempaa todella emme voineet keksiä. Päätimme uskoa salaisuuden Celina rouvalle, jotta hän olisi apunamme suunnittelemassa matkaa. Palvelijoita on ankarasti kielletty kertomasta nuorelle rouvalle mitään uutisia. Sanomalehdet, sähkösanomat ja kaikki kirjeet, olivat ne sitte osoitetut kenelle tahansa, ovat vietävät minun huoneeseeni.
Täti oli pitkän aikaa kuin tajuttomana. Hänen silmissään on itsemurha suurimpia rikoksia, mihin ihminen voi langeta, — sääliin, jota hän tuntee vainajaa kohtaan, liittyy niinmuodoin surua, kauhua ja soimausta. Hän toistelee toistelemistaan: "hänen ei ollut lupa tehdä sitä, kun hän tiesi tulevansa isäksi". Mutta minä puolestani otaksun, ettei hän ehkä ollut saanut tuota tietoa ensinkään. Viime aikoina hänen varmaan oli täytynyt kuumeisesti rientää paikasta paikkaan sitä mukaa kuin hänen sotkeutuneet ja ryöppynä vyöryävät asiansa vaativat. Minä en rohkenisi häntä tuomita ja tunnustan suoraan, etten saata olla tavallani kunnioittamatta häntä. Onhan ihmisiä, jotka syytettyinä konnuuksista tai tuomioistuimen päätöksen jo langettuakin tutkimusvankilassa juovat samppanjaa ja viettävät iloisia päiviä. Hän ei ole koskaan ollut sellainen — hän tahtoi kuolemallaan puhdistaa itsensä epäoikeutetuista syytöksistä. Ehkäpä hän muisti kuka oli. En ajattelisi häntä tällaisella myötätunnolla, jos hän nurin menneiden asioittensa vuoksi olisi surmannut itsensä. Muistan mitä periaatteita hän puolusti Gasteinissa. Jos minun rakkauteni on hermotauti, niin hänessä varmaan oli rahatauti. Kun ei rahanteko onnistunut, kun tuo pohja meni hänen jalkainsa alta, niin oli hänen edessään samallainen tyhjyys, jommoisen minä näin edessäni Berlinissä. Ja mikä häntä silloin olisi pidättänyt kuolemasta? Anielka? Hän tiesi, että pidämme hänestä huolen — ja lisäksi — ehkäpä hän tunsi, ettei hän erittäin suuresti rakastanut häntä. Joka tapauksessa minä olen pitänyt häntä huonompana ihmisenä kuin hän oli. En olisi uskonut hänellä olevan tällaista tarmoa — ja tunnustan tehneeni hänelle väärin.
* * * * *
Olin jo laskenut kynän kädestäni, mutta palaan vieläkin häneen, koska unesta ei voi olla kysymystäkään. Kirjoittaessa ovat ajatukseni tyynemmät eikä mylly päässäni pidä niin pahaa melua kuin muuten. Anielka on vapaa, Anielka on vapaa! — minä toistelen noita sanoja yhä uudestaan ja uudestaan enkä sittenkään käsitä niiden koko merkitystä. Minä tunnen, että olen tulemaisillani hulluksi ilosta, mutta samalla minut tuontuostakin valtaa tavaton pelko. Olisiko minulle todella alkamassa uusi elämä? Mitä tämä on? Onko se kohtalon ansa, vai tahtooko Jumala nyt armahtaa minua sanomattomien kärsimysteni ja rakkauteni takia? Tai ehkäpä löytyy jokin olemisen oikeus, jokin mystillinen voima, joka vihdoinkin antaa naisen häntä enimmin rakastavalle miehelle — en tiedä! Minulla on vain se tunne, että ääretön aalto on temmannut minut ja kaikki minun ympäriltäni harjalleen, sulattaen itseensä kaiken inhimillisen tahdon ja kaikki ihmisten ponnistukset…
Minun piti taasen keskeyttää, sillä vaunut, jotka lähetettiin noutamaan lääkäriä, palasivat tyhjinä. Tohtori ei voinut tulla. Hänellä on tänään leikkaus, mutta hän lupaa tulla huomisaamuna. Hänen täytyy asua täällä Ploszowissa, kunnes lähdemme matkaan — ja saattaa meidät Roomaan. Siellä kyllä sitte saamme toisia…