Minun täytyy nyt ryhtyä panemaan taloani Varsovassa tarkoituksenmukaiseen kuntoon, ja se on kaikin puolin ikävää, koska kokoelmien siirtäminen ei enään vähääkään viehätä minua. Mitä minä enään niistä — ne eivät hyödytä minua ensinkään. Pysyn päätöksessäni ainoastaan sentähden, että itse olen niin paljon puhunut aikomuksestani ja että siitä on niin paljon kirjoitettu.
Minulle palasi sama mielentila, joka oli minua kiusannut matkojeni aikana Anielkan häiden jälkeen. Nyt minä elän kaikki toistamiseen, katselen ja käsitän asiat vain aina ajattelemalla yhtaikaa Anielkaa, eikä minulla enään ole mitään välittömiä vaikutelmia. Ajatukset, joita en usko hänelle pohjaa myöten, tuntuvat minusta aivan tyhjiltä ja merkityksettömiltä. Se on hämmästyttävää ja todistaa kuinka kauvas ihminen voi hairahtua. Luin tänä aamuna Bungen esitelmän "Vitalismi ja mekanismi" ja luin sen harvinaisella mielenkiinnolla. Tekijä osoittaa nimittäin tieteellisesti samaa, mikä jo kauvan on liikkunut minun ajatuksissani, mutta joka minussa sai pikemmin epämääräisten tunteiden kuin itsetietoisen vakaumuksen muodon. Tässä näet tieto myöntää olevansa täydellinen epäilijä omaan itseensä nähden, myöntää oman voimattomuutensa ja julistaa, että on olemassa jokin maailma, joka on enempi kuin aine ja liike ja jota ei voida selittää, ei fyysillisesti eikä mekaanisesti. Minulle on yhdentekevää, onko tuo maailma ainetta korkeampi vaiko alempi. Pelkkää sanaleikkiä! En ole oppinut enkä ole velvollinen noudattamaan varovaisuutta johtopäätelmissäni. Ryntään siis pää edellä sisään avoimista ovista, ja sanokoon tiede sata kertaa, että vastassa on pimeää — minä tunnen, että minulla siellä on valoisampaa kuin tällä puolella. Luin miltei kuumeisella mielihalulla, ja lukeminen tuotti minulle suurta helpoitusta. Vain itseensä sulkeutuneet tyhmyrit eivät näe, kuinka materialismi painaa meitä ja tappaa meidät kaipaukseen, eivät näe, että ihmisten mielissä elää salainen pelko siitä, että tiede mahdollisesti ei osoittaisikaan sitä todeksi. He eivät tiedä, kuinka odotetaan uutta tieteen evolutsionia, ja mikä ilo on vangeilla, kun avautuu jokin portti tai aukko, josta saattaa paeta vapaaseen ilmaan. Mielet ovat jo niin painuksissa, etteivät ihmiset uskalla vetää henkeään eivätkä uskoa omaan onneensa. Mutta minä olen uskaltanut ja minusta tuntui siltä kuin olisin päässyt pujahtamaan ulos ummehtuneesta kellarista. Ehkäpä tämä oli vain hetken vaikutelma, sillä minä ymmärrän, että uusvitalismi ei ole mikään käänne tieteessä. Ehkä jo huomenna palaan vapaaehtoisesti vankilaan… En tiedä… Tällä väliajalla minun oli hyvä olla. Toistin itselleni joka hetki: jos epäilyksenkin tietä päästään epäilemättömyyden varmuuteen siitä, että on olemassa yliaistillinen maailma, maailma, "joka tekee pilaa kaikesta mekaanisesta selityksestä", maailma, joka on "fyysilliskemiallisten selitysten" piirin ulkopuolella, niin kaikki on mahdollista, jokainen usko, jokainen dogmi, jokainen mystisismi. Saahan silloin ajatella, että samoinkuin on olemassa ääretön avaruus, niin on olemassa myöskin ääretön järki ja ääretön hyvyys. Saahan toivoa, että on olemassa jokin suuri maailman kaikkeutta verhoava vaippa, jonka helmoihin voi paeta, ja jokin holhoomus, jonka suojassa vaiva loppuu. Jos niin on, niin on hyvä. Silloin tiedän ainakin miksi elän ja miksi kärsin. Mikä tavaton helpoitus!
Toistan vielä kerran, että minun ei tarvitse olla varovainen eikä arkailla johtopäätösteni tekemisessä. Edellä olen jo kirjoittanut, ettei kukaan ole likempänä mystisismiä kuin skeptikko. Minä olen todennut sen omassa itsessäni, sillä aloin rynnistellä niinkuin lintu, joka, oltuaan kauvan vankina häkissä, vapauteen päästyään rynnistelee, hekumoi ja kylpee avaruudessa. Näin uusia kenttiä ja niillä uutta elämää. En tiedä oliko se jossakin toisessa tähdessä vai tähtien välisissä avaruuksissa — tiedän vain, että tämä elämä ja nämä kentät olivat aivan toisenlaiset kuin meillä. Valo siellä oli kirkas ja lempeä, ilma oli viileä ja täynnä suloisuutta, mutta pääeroitus oli siinä, että suhde yksilösielun ja yleissielun välillä siellä oli paljon lähempi, niin läheinen, että oli mahdoton määrätä missä loppuu yksilö ja missä alkaa yhteisö. Tunsin silloin, että juuri tuossa rajan epäselvyydessä on sikäläisen elämän onni, sillä ihminen ei eristäydy siellä, ei asetu vastakohdaksi, vaan on sopusoinnussa ympäristönsä kanssa ja ottaa osaa yhteiskuntaelämään koko voimallaan.
Tämä ei ollut unennäköä — sitä en väitä. Se oli vain siirtymistä yli rajavyöhykkeen, jonka toisella puolella loppuu selvä ymmärtäminen, ja toisella puolella alkaa aavistuksentapainen tunto. Tämä tunto ei kuitenkaan vielä ole johtopäätös aikaisemmista edellytyksistä, se on ainoastaan kehitetty miltei käsittämättömyyteen asti, samalla tavalla kuin kultainen lanka voidaan venyttää miltei loppumattomiin. Muuten en vielä voinut kokonaan sulautua uusien kenttieni elämään enkä lopullisesti hukuttaa itseäni niihin. Säilytin vielä jonkun verran omaa yksilöllisyyttäni. Minulta puuttui jotakin ja minusta tuntui, että etsin jotakin ympäriltäni. Yhtäkkiä tunsin, että etsin Anielkaa. Varmaan vain häntä ja aina häntä. Mitä merkitsi minulle ilman häntä tuo toinen elämä. Löysin hänet vihdoin, ja me aloimme harhailla yhdessä, kuten Paolon varjo Francesca da Riminin varjon kanssa…
Kirjoitan tämän muistoon siksi, että sekin osaltaan miltei peloittavasti todistaa, kuinka kokonaan tunne tätä naista kohtaan on anastanut haltuunsa minun olentoni. Kummallista. Mitä yhteyttä saattaa olla Bungen ja hänen uusvitalisminsa ja Anielkan välillä? Ja kuitenkin minä aina, ajatellessani näitä asioita, lopulta joudun häneen. Tieteen, taiteen, luonnon, elämän, kaiken johdan nyt aina tähän yhteen nimittäjään. Se on akseli, jonka ympärillä maailmani kieppuu.
Tällä on kuulumaton merkitys. Tuntuu nimittäin hyvin vähän todennäköiseltä, että joskus saattaisin seurata järjen neuvoa, joka minulle silloin tällöin heikolla, tukahutetulla äänellä toistaa sanat: matkusta pois! Pakene!
Tiedän, ettei tämä pääty hyvin, että tämä ei voi päättyä hyvin. Mutta mistä minä otan voimia, mistä tahtoa, mistä tarmoa, kun nämä kaikki ovat minulta riistetyt. Yhtä hyvin voisin toistaa ihmiselle, joka on menettänyt jalkansa: nouse ja lähde maailmalle. Miten? Ja lisään vielä: minne? Mitä etsimään? Täällä on minun elämäni.
Välistä valtaa minut halu antaa päiväkirjani Anielkan luettavaksi, mutta en tee sitä. Hänen säälinsä minua kohtaan ehkä senjälkeen kasvaisi, mutta hänen rakkautensa varmaan vähenisi. Jos Anielka tulisi minun omakseni, etsisi minusta tukea, lepoa ja horjumatonta uskoa siihen, että juuri näin täytyy olla ja että näin on hyvä, niin pelkään, että hän kuitenkin yhä epäilisi. Minä luulen, että vaikka hän ymmärtäisi kaikki mitä minussa on tapahtunut ja tapahtuu, niin minun tunteeni monessa suhteessa eivät sittenkään löytäisi hänessä vastakaikua. Me olemme kaksi niin erilaista olentoa. Minä esimerkiksi en silloinkaan, kun vaivun mystillisyyteen ja kun päättelen, että kaikki on mahdollista, kuvittele mitään maailmantakaista elämää yleisen käsityksen mukaan. Ja miksikä? Jos kaikki on mahdollista, niin silloin on mahdollinen myöskin helvetti, kiirastuli ja taivas, aivan kuten minun valoisat, kirkkaat kenttäni. Tietysti Danten näyt ovat suuremmat ja mahtavammat kuin minun. Ja miksikä? Kahdesta syystä. Ensinnäkin siksi, että minun skeptillisyydelläni, joka myrkyttää itsensä omalla epäilyksellään kuten skorpioni omalla myrkyllään, vielä on voimaa kaikkinaisista otaksumisista eroittaa yksinkertainen ja yleisesti hyväksytty käsitys — ja toiseksi?… Toiseksi sentähden, että noissa dantelaisissa osastoissa en voi kuvitella itseäni ja Anielkaa yhdessä… Sellaista elämää en tahdo…
Mutta kaiken sen, mitä kirjoitan ja ajattelen, suoritan ajattelevan minäni jonkin osan avustuksella. Kaikki muu siitä on Anielkan luona. Tällä hetkellä näen vielä valon, joka lankeaa hänen huoneestaan berberispensaille hänen akkunansa alla. Anielka raukka — hänkin viettää unettomia öitä. Näin kuinka hän tänään nukahti työnsä ääressä. Suuressa nojatuolissa hän näytti pieneltä ja hän huokasi syvään väsymyksestä. Minusta tuntui siltä kuin hän olisi ollut minun lapseni.
Kesäkuun 11 p:nä.