Rauhoittuneena tässä suhteessa, jatkoi Bartek kulkuansa pitkin vaunuja.
—Kurjia raukkoja!—hän selitti kun olivat lopettaneet tarkastuksensa.
Mutta seuraavissa vaunuissa istui zuaveja. Ne saivat Bartekin pitempiin mietteihin. Siinä kuin he istuivat suljetuissa vaunuissa, oli mahdotonta sanoa, vastasiko yksi heistä kahta vai kolmea tavallista ihmistä. Mutta ikkunasta saattoi nähdä vanhat sotilaat mustine partoineen ja sotaisine, vakavine kasvoineen, iho tummana, silmät uhkaavina, säkenöivinä.
—Nuo ovat vaarallisempia, kuiskasi Bartek aivan kuin peläten että joku kuulisi hänen sanansa.
—Etkä vielä ole nähnyt niitä, jotka eivät ole vangiksi joutuneet— lisäsi Wojtek.
—Niin, Jumala meitä varjelkoon!
—Mutta sinä saat kyllä nähdä heidät.
Katseltuaan zuavilaisia, jatkoivat he kulkuansa. Heti seuraavan vaunun luona Bartek oli kauhusta kaatua.
—Jumala auttakoon meitä, Wojtek!
Avonaisesta ikkunan aukosta saattoi nähdä turkosin tummat, melkein mustat kasvot, samalla kuin silmän valkuainen kääntyi ulospäin. Hän oli varmaankin haavoittunut, sillä hänen kasvonsa olivat kauheissa tuskan väänteissä.