Sotamiehet olivat saapuneet vallitusten luo. Syntyi käsikahakka. Samalla kertaa saapui toinen Posenin rykmentti avuksi. Lipputangosta tuli nyt Bartekin käsissä helvetillinen ase. Joka isku teki aukon tiheästi suljettuihin ranskalaisiin riveihin, jotka joutuivat kauhistuksen valtaan. Mihin Bartek vaan tuli, pakenivat he. Hetki sen jälkeen ratsasti Bartek ensi kerran elämässään valloitetulla tykillä kuin jos se olisi ollut tamma hänen kotonaan Pognembinissä.
Mutta ennen kuin muut sotilaat olivat ennätneet seurata häntä, ratsasti hän jo toisella. Aivan sen viereen oli hän tappanut toisen lipunkantajan.
—Eläköön Bartek!—huusivat sotilaat.
Voitto tuli täydellinen. Kaikki mitraljöösit oli valloitettu. Pakeneva jalkaväki oli toisen mäen rinteellä kohdannut preussiläisen rykmentin ja antautunut.
Sitä takaa ajaessaan oli Bartek ottanut kolmannen lipun.
Häntä ansaitsi katsoa, kuin hän väsyneenä, verisenä ja likaisena, puuhkuen kuin palkeet sepän pajassa, kolme lippua olkapäillä, yhdessä maitten sotilaitten kanssa kulki mäkeä ales. Mitä, herranen aika, välitti hän nyt ranskalaisista! Hänen vieressään kävi Wojtek, täynnä naarmuja ja nirhamia.
—Mitä sinä olet oikeastaan jutellut?—sanoi Bartek hänelle. Jäniksiähän ne ovat kaikki. Ei niissä ole miehuutta ollenkaan. Sekä sinua että minua he ovat raapineet kuin kissan penikat, mutta siinä kaikki.
—Kuka saattoikaan aavistaa, että sinä olisit niin julma heille,— vastasi Wojtek, joka oli nähnyt Bartekin urhotyöt ja nyt alkoi katsella häntä toisilla silmillä.
Kuka ei olisikaan nähnyt noita urhotöitä! Kaikki rykmentin sotamiehet ja suurin osa upseeria. Kaikki katselivat nyt ihmetellen tuota rotevaa miestä, hänen ihmeellisiä vaaleankeltaisia viiksiään ja tuijottavia silmiään.—"Ach Sie verfluchter Polake!"[1] sanoi majuri itse hänelle ja nipisti häntä leikillisesti korvasta, samalla kuin Bartek pelkästä ilosta irvistäen nauroi leveän, tyytyväisen naurun.
[1] Oh, hiiden puolalainen!