—Sen olen minä tehnyt, Teidän Ylhäisyytenne! vastaa Bartek arastelematta.
—Niin niin,—se on kyllä totta. Tässä saat palkintosi. Vanha sotilas ottaa rautaristin omalta rinnaltaan, kumartuu ales ja kiinnittää sen Bartekin rintaan. Kenraalin hyvä tuuli tarttuu aivan luonnollisesti everstiin, majuriin, kapteeniin, aina alaupseereihin saakka. Kenraalin ratsastettua pois, antaa eversti puolestaan Bartekille kymmenen taaleria, majuri antaa hänelle viisi, j. n. e. Kaikki uudistavat hymyillen hänelle, että hän on voittanut tappelun, niin että Bartek luonnollisesti on seitsemännessä taivaassa.
Mutta ihmeellistä, Wojtek ainoastaan ei ole tyytyväinen sankariimme.
Iltasella, kuin molemmat istuivat leirillä ja Bartekin jalo naama oli yhtä täynnä makkaroita kuin makkara herneitä, ryhtyi Wojtek puhumaan hyvin vakavalla äänellä:
—Kuules, Bartek,—olet sentään pässinpää, oikea pässinpää!
—Miten niin?—mutisi Bartek.
—Mitä sinä oikeastaan kerroit kenraalille, että ranskalaiset ovat saksalaisia?
—Mutta,—sinähän itse olet sanonut niin.
—Mutta sinun olisi tarvinnut muistaa, että kenraali ja upseerit itse ovat saksalaisia.
—Olkoon vaan,—mutta mitä se asia siihen kuuluu?