Seuraavassa kirjeessä kirjoitti hän Magdalle:
"Wojtek revittiin keskeltä kahtia, mutta sitä juuri sanotaankin sodaksi, ymmärrätkös? Hän olikin lurjus, sillä hän sanoi, että saksalaiset olivat ranskalaisia, kuin he kuitenkin ovat ranskalaisia ja me olemme saksalaisia".
Magda moitti häntä niin hyvin kuin voi ja vastasi hänen molempiin kirjeihinsä:
"Rakkain Bartek! Sinä, joka olet minuun vihitty pyhän alttarin edessä! Jumala rankaisee sinua! Sinä itse olet pakanallinen koira, kuin sinä yhdessä tuon roistoväen kanssa tapat katoolilaisia. Sinä että ymmärrä, että seuralaisesi ovat luteerilaisia, ja sinä, katoolilainen, autat heitä. Sinä tahdot sotaa, maankuljeksija, sillä silloin sinun ei tarvitse tehdä muuta kuin tapella, juoda ja tehdä väärin muille. Sinun ei enää tarvitse paastota, vaan polttaa kirkkoja. Jospa tulisitkin helvetissä paistetuksi, kuin vielä lisäksi ylvästelet kaikesta tuosta, etkä säästä vanhuksia etkä lapsia. Ajattele sentään, mitä on kultakirjaimilla Puolan kansalle kirjoitettuna meidän pyhässä uskossamme, maailman alusta tuomiopäivään saakka, jona päivänä korkein Jumala ei sääli sellaisia konnia, ja varo itseäsi turkkilainen, etten ruhjoa pääkalloasi. Minä lähetän sinulle viisi taaleria, vaikka puutteeni onkin suuri, sillä minä tuskin voin tulla toimeen ja talous menee taakse päin. Minä syleilen sinua rakas Bartek.
Sinun Magdasi."
Tämän kirjeen sisällys ei tehnyt suurta vaikutusta Bartekiin. Akka ei ymmärrä virka-asioita, vaan sekaantuu kaikkeen, ajatteli hän. Ja hän soti vanhalla tavallaan. Hän kunnosti itseään melkein joka tappelussa, niin että hän tuli vieläkin etevämpäin miesten huomioon, kuin Steinmetzin. Kuin vihdoinkin suuresti harvenneet Posenin rykmentit lähetettiin pois, syvälle Saksanmaahan, jätti hän alaupseerin neuvosta pyynnön ja jäi sotaväkeen. Sen tähden oli hän joutunut Pariisin edustalle.
Hänen kirjeensä olivat täynnä ranskalaisten halveksimista. "Joka ainoassa tappelussa pötkivät he pakoon kuin jänikset". Se olikin totta. Mutta piiritys ei häntä miellyttänyt ollenkaan. Pariisin luona täytyi hänen maata kokonaisia päiviä juoksuhaudoissa ja kuunnella tykkien jyskettä. Usein piti tehdä vallituksia, ja hän tuli sateesta märäksi. Sitä paitsi ikävöi hän vanhaa rykmenttiään. Siinä, mihin hän nyt omasta tahdostaan oli siirretty, oli hänen toverinaan suurimmaksi osaksi saksalaisia. Hän oli tosin oppinut vähän saksaa kotona tehtaissa, mutta varsin vähän. Nyt alkoi hän sitä äkkiä oppia. Kuitenkin kutsuttiin häntä rykmentissä puolalaiseksi häräksi, ja ainoastaan hänen kunniamerkkinsä ja suuret nyrkkinsä suojelivat häntä pahemmasta pilasta. Muutamien tappelujen jälkeen hän kuitenkin saavutti uusien toveriensa kunnioituksen ja alkoi vähitellen perehtyä heidän seuraansa. Vihdoin alettiin häntä pitää omana miehenä, niin paljon kunniaa hankki hän rykmentille. Bartek piti sitä aina loukkauksena, jos joku puolan kielellä kutsui häntä "Niemieriksi"—saksalaiseksi,—mutta itse kutsui hän itseään ranskalaisiin nähden "Ein Deutscher" (saksalainen). Se oli hänen mielestään ihan toista ja sitä paitsi hän ei tahtonut olla kaikkia muita pahempi.
Tapahtui seikka, joka olisi antanut hänelle paljon ajattelemista, jollei ajatteleminen yleensä olisi ollut niin vaivaloista hänen sankariaivoilleen. Kerran komennettiin pari komppaniaa hänen rykmentistään muutamia ranskalaisia joukkoja vastaan. Asetuttiin väijyksiin ja ranskalaiset joutuivat kiinni. Mutta tällä kertaa ei Bartek nähnyt punalakkisia, jotka ensi laukauksen kuultuaan läksivät pakoon, sillä osastoon kuului vanhoja sotilaita, yhden ja toisen rykmentin sekä muukalaislegionan jätteitä. Vaikka he olivat piiritetyt, puolustivat he itseään yksipäisesti ja tekivät vihdoin pistinhyökkäyksen murtaakseen itselleen tien preussiläisten sotamiesten rivien läpi, jotka ympäröivät heidät. He hyökkäsivät niin kiivaasti, että osa pääsi läpi eivätkä muutkaan antautuneet eläviltä, sillä he tiesivät, mikä kohtalo heitä odotti. Se komppania, jossa Bartek palveli, sai sen tähden kiinni vaan kaksi. Iltasella pantiin he metsänvartijan tupaan. Seuraavana päivänä he ammuttaisiin. Muutamia sotamiehiä oli ulkopuolella vahdissa, Bartek sijoitettiin tupaan käsistään sidottujen vankien luo, lähelle ikkunaa, jonka ruudut oli rikki lyöty.
Toinen vangeista oli vanhanpuoleinen mies; hänen viiksensä olivat harmahtavat ja kasvonsa eivät näyttäneet pitävän väliä mistään. Toinen näytti olevan vähän kolmannella kymmenellä, parta oli tuskin päässyt kasvamisen alkuun ylähuulessa, ja hänen kasvonsa olivat pikemmin tytön, kuin sotamiehen kasvon kaltaiset.
—Vai niin, tässä on nyt kaiken loppu,—sanoi nuorempi hetken kuluttua,—kuula otsan läpi; … sitten on loppu!