Bartek sai iskun, niin että kivääri kolisi hänen käsissään;—nuori mies puhui puolan kieltä.
—Minä en välitä mistään mitään,—vastasi toinen halveksivalla äänellä.—Jumala tietäköön, että kaikki on minulle aivan yhdentekevää. Minä olen jo kärsinyt niin paljon, että minulla on jo siitä tarpeeksi.
Bartekin sydän tykytti kiivaammin univormun alla.
—Tulehan nyt kerrankin järkihisi—ryhtyi vanhus uudestaan puheesen, —mitään ei voi tehdä. Kuin sinä pelkäät, niin koeta ajatella jotakin muuta, tahi pane maata. Elämä on kurjaa. Niin totta kuin Jumala minua auttaa, en minä välitä mistään.
—Minun tekee niin pahaa äitini tähden,—vastasi siihen nuorempi.
Hillitäkseen mielenliikutustaan ja rohkaistakseen itseään, hän alkoi viheltää. Yht'äkkiä keskeytti hän ja huusi hurjassa epätoivossa:
—Oi Jumalani sentään, … enhän edes ole sanonut jäähyväisiä hänelle!
—Olet siis lähtenyt salaa kotoasi?
—Olen. Minä ajattelin, että saksalaiset kyllä joutuisivat tappiolle, ja siitä olisi apua kotolaisilleni siellä Posenissa.
—Niin minäkin ajattelin…