Vanhus viittasi kädellään ja lisäsi jotakin ihan hiljaa, mutta hänen sanansa sekaantuivat tuulen huminaan.
Yö oli kylmä. Hienoa sadetta tuli aika ajottain sisään ikkunasta; metsä ulkopuolella oli musta kuin paari vaate. Sisällä tuvan nurkissa vinkui tuuli ja ulvoi uunissa kuin koira. Nurkassa, tuulen suojassa oleva lamppu heijasti epätasaista valoa tupaan, mutta Bartek juuri ikkunan vieressä oli kokonaan pimeässä.
Kenties olikin parasta, etteivät vangit nähneet hänen kasvojaan. Hänen tilansa oli varsin kummallinen. Alussa valtasi hänet kummeksiminen ja hän tuijotti levitetyin silmin vankeihin, samalla kuin hän turhaan koetti ymmärtää, mistä he puhuivat. Olivathan he tulleet antamaan saksalaisille selkään Posenissa olevien kotolaisten eduksi, ja hän taas kuritti ranskalaisia aivan samassa tarkoituksessa! Mitä se merkitsi? Mitä hän, mies parka, ajattelisi kaikesta tuosta? Puhuttelisiko hän heitä sanoakseen heille, että hän oli heidän kansalaisiaan, ja että hän sääli heitä. Tuntui aivan kuin hänen henkeään olisi ahdistanut. Mitä hän sitten sanoisi heille? Vapauttaisiko hän heidät kenties? Mutta silloin hän itse tulisi ammutuksi! Mikä kumma sitten vaivaa häntä? Sääli on vähällä tukehduttaa hänet, niin että hän ei voi pysyä paikallaan.
Tavaton, ihmeellisen voimakas kaipaus tulee lentäen häntä vastaan— juuri kotoa Pognembinistä. Tuntematon ääni hänen sotilasrinnassaan huutaa hänen sydämmensä syvyydestä: "Bartek, vapauta kansalaisesi! Nehän ovat omaa kansaasi!" Ja samalla kaipaa hänen sydämmensä kotia, Magdaa ja Pognembiniä voimakkaammin kuin koskaan ennen. Nyt hän on saanut tarpeeksensa Ranskasta, sodasta ja tappeluista. Aina selvemmin kuuluu ääni: "Bartek, vapauta kansalaisesi!" Kirotkoon Jumala koko tämän sodan! Rikotusta ikkunasta kurkistaa musta metsä sisään ja suhisee aivan kuin kotona Pognembinissä ja tässä suhinassa kuuluu saman äänen kuiskaus:
—"Bartek, vapauta kansalaisesi!"
Mitä oli hänen tehtävä? Paetako heidän kanssaan metsään? Niin, mitä muuta! Koko hänen preussiläinen kurinsa peljästyi tätä ajatellessa. Isän ja Pojan nimeen! Ei, nyt oli ristinmerkki tehtävä. Hänkö, sotamies, karkaisi? Ei koskaan!
Metsän suhina käy yhä kovemmaksi ja tuulen puuskat ulvovat yhä surkeammin.
Silloin lausuu vanhempi vangeista yht'äkkiä:
—On aivan sama tuuli kuin kotona meillä syksyllä…
—Jätä minut rauhaan!—rukoilee nuorempi tuskallisella äänellä. Mutta kohta sen jälkeen uudistaa hän koneellisesti sanat: "Kotona, kotona! Oi, Jumala varjelkoon meitä!"