—Ei väliä!—sanoi Bartek.
Hän oli todellakin laihtunut, auringon paahtama ja ryysyissä. Todellinen sankari! Ja niin hän horjahti.
—Oletko päissäsi?
—Hä,—olen vaan hiukan heikko.
Heikko hän kyllä oli, mutta juovuksissa myöskin. Hänelle, joka oli niin voipunut, olisi viinaryyppy ollut kylliksi, mutta asemalla oli hän saanut kokonaista neljä. Mutta hänelläpä olikin todellisen sankarin koko innostus. Ja sellainen ulkonäkö sitten! Sellaista ei hänellä koskaan ennen ollut.
—Ei väliä—uudisti hän.—Nyt ollaan päästy sodasta. Nyt olen minä herra, ymmärrätkös sitä? Näetkös näitä?—Sitä sanoessaan viittasi hän risteihinsä ja mitaleihinsa.—Näetkö näitä! Tiedätkö, mikä mies minä olen? Mitä? Links![1] Rechts![1] Heu! Stroh! heiniä, olkia, heiniä, olkia,—seis!
[1] Vasempaan! Oikeaan!
Viimeisen seis, huusi hän niin kovalla äänellä, että vaimo peräytyi muutaman askeleen.
—Oletko hullu?
—No, kuinka sinä voit, Magda? Osaatko ranskaa raukka, vai? Musiu?
Musiu! Kuka on musiu? Minä ole musiu[1], tiedätkös sen?