Illallinen oli runsas, ja Kali ja Mea soivatkin aika lailla. Nuori neekeripoika, jota Gebr oli kiusannut nälällä söi kahden edestä. Hän oli täydestä sydämestään kiitollinen uusille isännilleen ja lankesi illallisen syötyään kasvoilleen Stasin ja Nelin eteen merkiksi, että tahtoi olla koko ikänsä heidän orjanaan. Sitten hän yhtä nöyrästi osoitti kunnioitustaan Stasin pyssylle, koska hän nähtävästi arveli, että oli paras pysyä hyvissä väleissä niin julman aseen kanssa. Kali sanoi valvovansa vuorotellen Mean kanssa, jottei tuli pääsisi "suuren herran" ja "bibin" nukkuessa sammumaan. Ja hän istuutui Stasin viereen ja alkoi hyräillä laulua, jossa tuon tuostakin toistuivat sanat: "Simba kufa!", mikä ki-suahelin kielellä merkitsee: leijona on tapettu.
Mutta "suuri herra" ja "bibi" eivät saaneet unta. Stasin pyynnöstä Nel söi vähäsen linnunlihaa ja keitettyä durraa. Tyttö sanoi, ettei hänen ole nälkä eikä uni, vaan jano. Stas pelkäsi hänen sairastuneen kuumeeseen, mutta tytön kädet olivat kylmät. Stas sai hänet menemään telttaan, johon hän oli valmistanut tytölle makuusijan, tarkastettuaan ensin, ettei ruohossa ollut skorpioneja. Itse hän istuutui pyssy kädessä kivelle vartioimaan pikku siskoa petoeläimiltä siltä varalta, ettei nuotio peloittaisi niitä pois.
Sanomaton väsymys valtasi hänet. Itsekseen hän ajatteli: "Minä olen tappanut Gebrin ja Chamiksen, olen tappanut beduiinit ja leijonan — me olemme vapaat." Mutta oli kuin joku muu olisi kuiskannut hänen korvaansa ne sanat, eikä hän olisi tiennyt, mitä ne merkitsivät. Hän tunsi olevansa vapaa, mutta tunsi myös, että jotakin kauheata oli tapahtunut, ja se painoi hänen rintaansa kuin raskas kivi.
Vihdoin hänen ajatuksensa pysähtyivät. Hän katseli pitkän aikaa suuria yöperhosia, jotka lentelivät tulen ympärillä, hänen päänsä alkoi painua, ja hän nukahti. Kali nukkui myös, mutta hän heräsi tuon tuostakin, ja lisäsi oksia nuotioon.
Ympärillä vallitsi syvä, öinen hiljaisuus, mikä on tropiikissa harvinaista. Kuun valo ei yltänyt notkon pohjalle, mutta ylhäällä taivaalla tuikkivat oudot tähtisikermät. Ilma kävi niin kylmäksi, että Stas heräsi, pudisti unet silmistään ja rupesi pelkäämään, että Nel saattaisi vilustua. Hän meni telttaan katsomaan, nukkuiko Nel ja istuutui sitten lähemmäs tulta, rupesi torkkumaan ja nukahti sikeään uneen.
Yhtäkkiä hän heräsi jalkojensa juuressa nukkuneen Saban murinaan. Kali havahtui myös. He katsoivat levottomina koiraa, jonka korvat liikkuivat sinnepäin, mistä he olivat saapuneet. Koira tuijotti pimeyteen ja sen selkäkarvat pörhistyivät. Nuori orja heitti vikkelästi kuivia oksia nuotioon.
— Herra, hän kuiskasi, — ota pyssy, ota pyssy! Stas otti luodikkonsa ja asettui paikkaan, josta saattoi nähdä kauemmaksi notkelmaan. Saban murina kiihtyi. Ensin oli pitkän aikaa hiljaista, sitten kuului kolkkoa jyminää ikään kuin lauma suuria eläimiä olisi ollut tulossa nuotiolle päin.
Stas ymmärsi heti, että vaara oli uhkaamassa. Mitä oli tehtävä? Ehkä ne olivat puhveleita tai sarvikuonoja, jotka etsivät tietä ulos notkosta. Jollei pyssynlaukaus säikähdyttäisi niitä pakoon, olisi karavaani hukassa, sillä nämä eläimet tallaavat alleen kaiken, mitä eteen osuu.
Entäpä jos kysymyksessä on jo Smainin osasto, joka on löytänyt ruumiit notkosta ja lähtenyt ajamaan murhamiehiä takaa? Stas ei itsekään tiennyt, kumpi olisi parempi, pikainen kuolema vai uusi orjuus. Hän ajatteli, että jos Smain itse on mukana, hän ehkä armahtaa heidät, mutta villit dervishit varmasti joko tappavat heidät tai, mikä pahempi, kiduttavat julmasti. "Suokoon Jumala", hän ajatteli, "niitten olevan petoeläimiä eikä ihmisiä!"
Jyminä kasvoi. Kuului jo kavioitten töminää. Vihdoin sukelsi pimeydestä esiin eläimiä, jotka laukkasivat heitä kohti silmät kiiluen, sieraimet pullistuneina ja harja koholla.