— Hevosia! huusi Kali.
Ne olivat todellakin Gebrin ja Chamiksen hevoset, jotka olivat peloissaan juosseet täyttä laukkaa, mutta tultuaan valopiiriin ja nähtyään toverinsa pysähtyivät.
Stas ei laskenut pyssyä olkapäältään, sillä hän odotti kohta näkevänsä hevosten takana leijonan kiharaisen pään tai pantterin laakean otsan. Mutta hän odotti turhaan, sillä hevoset rauhoittuivat nopeasti ja Saba lakkasi murisemasta. Se pyöri muutaman kerran paikallaan ympäri, laskeutui maahan, veti itsensä sykkyrään ja sulki silmänsä. Jos joku petoeläin oli ajanut hevosia takaa, se oli kääntynyt ympäri tunnettuaan savun hajua ja nähtyään tulen loimut kallioilla.
— Kylläpä mahtoivatkin pelästyä, virkkoi Stas Kalille, — kun juoksivat leijonan ja ihmisten ruumiitten ohi.
— Herra, neekeri vastasi, — Kali luulee, että niin on tapahtunut. Paljon, paljon hyeenoja ja sakaaleja on tullut notkoon syömään ruumiita. Hevoset pakenevat niitä, mutta ne eivät ahdista hevosia, sillä ne syövät Gebriä ja niitä muita…
— Ehkä. Mutta menepä nyt riisumaan satulat hevosten selästä ja tuo ne tänne. Älä pelkää, kyllä pyssyni suojelee sinua.
— Kali ei pelkää, vastasi neekeri. Työnnettyään oksakasaa syrjään hän astui zeribasta ulos. Samassa tuli Nelkin teltasta.
Saba nousi heti ja meni tytön silitettäväksi, mutta tyttö vetikin takaisin kätensä, jonka oli jo ojentanut koiraa kohti.
— Stas, mitä on tapahtunut? Nel kysyi.
— Ei mitään. Ne kaksi hevosta tulivat tänne. Herättikö niitten töminä sinut?