— Minä olin herännyt sitä ennen ja aioin tulla ulos teltasta, mutta…
— Mutta mitä?
— Minä ajattelin, että sinä suutut.
— Minä? Sinulle?
Nel nosti silmänsä ja katsoi Stasiin toisin kuin koskaan ennen. Tämä ihmetteli, sillä huomasi tytön äänessä ja ilmeessä pelkoa.
— Hän pelkää minua! Stas ajatteli.
Aluksi tämä ajatus hiveli suloisesti pojan mieltä. Nelin mielestä hän siis oli enemmän kuin täysikasvuinen mies: julma soturi, joka levittää pelkoa ympäristöönsä. Mutta sitä kesti vain hetken, sillä hänen huomiokykynsä oli kouliintunut. Hän pani merkille, että tytön ilmeessä ei ollut ainoastaan pelkoa, vaan myös inhoa kaikkea sitä verenvuodatusta kohtaan, minkä hän oli joutunut näkemään. Hän muisti, että tyttö ei ollut tahtonut hyväillä Sabaa siksi, että tämä oli purrut toisen beduiinin kuoliaaksi.
Stas tunsi sydäntään ahdistavan. Aivan toista oli ollut lukea Port Saidissa kirjoista, kuinka amerikkalaiset turkismetsästäjät kaukaisessa lännessä tappoivat tusinoittain intiaaneja, kuin itse tehdä niin ja nähdä ihmisten makaavan verissään ja vääntelehtivän kuoleman tuskissa. Ei ollut ihme, että Nelin sydän oli täynnä tuskaa ja inhoa. Katkeruus valtasi Stasin, sillä hän oli varma siitä, että ellei Neliä olisi ollut, hän olisi aikoja sitten saanut surmansa tai paennut. Nelin tähden hän oli kärsinyt kaiken, minkä oli kärsinyt, ja kaikesta oli seurauksena se, että tyttö seisoi hänen edessään peloissaan ikään kuin ei enää olisikaan entinen pikku sisko. Hän ei katsonut poikaa enää luottavaisesti silmiin kuten ennen, vaan omituisen tuskaisesti. Samassa Stas tunsi itsensä onnettomaksi. Ensi kerran hän oli liikuttunut ja alakuloinen. Hänen silmänsä kyyneltyivät, ja jos "julman soturin" vain olisi sopinut, hän olisi itkenyt ääneen. Mutta hän hillitsi itsensä, kääntyi tytön puoleen ja kysyi:
— Pelkäätkö, Nel? Tyttö vastasi hiljaa:
— On niin… kauheaa!